Kun asuu omakotitalossa, jossa on piha, kevääseen ja kesään kuuluu paljon pihahommia. Ollaan asuttu tässä jo kaksikymmentä kesää, joten paljon on ehditty tehdä, vaan aina sitä puuhaa riittää. Monen monena keväänä mies oli aina muutaman viikon työmatkalla ja usein kerroinkin hänelle puhelimessa milloin mikin puu tai pensas kukkii. Silloin suurimman osan istutuksista hoidinkin itse.

Vaan nyt kun isoimmat työprojektit on ehkä jo tehty, mies(kin) on vähän innostunut puutarhasta ja varsinkin sen tuotoksista. Tänään hän päätti alkaa viljellä salaattia. Olenhan minäkin varmaan joka kesä salaattia kasvattanut, vaan kyllä paljon huolettomammin.

Ensin mentiin puutarhamyymälään ostamaan salaatin siemeniä. Mies tenttasi myyjää, ja lopulta osti kolme erilaista salaattisiemenpussia. En muuten tiennyt, että niin kalliita siemeniä on edes olemassa. Sitten piti mennä hankkimaan istutuslaatikot. No ne nyt olivat halvat ja minusta rumat. Vaan mies lupasi ne maalata ja tekikin sen heti kotiin päästyämme.

Seuraavaksi alkoi itse istutus, kunhan ensin kerroin missä ovat mm. ruukkusora, multapussit, istutuskauhat ym. Niin ja se lannoitus. Sitähän piti googlata ja arvella, onko se hevosenlantaa, kanankakkaa vai ei mitään. Ja ne siemenet, kuulemma viiden millin syvyyteen. Vielä kun vähän kiistellään, mihin nämä kallisarvoiset laatikot sijoitetaan ja kuinka usein niitä kastellaan, eiköhän siirrytä meidän pihassa normaaliin päiväjärjestykseen.

Tässä yksi näistä päivän projekteista!

Luin erään fiksun ja nuoren naispuutarhurin vinkkejä kotipihan hoitoon. Hän kantaa ensimmäisenä keväällä kalusteet pihaan, koska mielestään tärkeintä on katsella ja nauttia puutarhasta, oli se sitten millainen tahansa. Olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä, ja sen vuoksi meillä onkin lukuisia istuma- ja lepopaikkoja pitkin pihaa ihan vaan itseäni (ja muitakin) varten.Nyt siis voin kertoa, että olen ainakin jossain puutarhan hoidossa onnistunut loistavasti.

Tänään pötköttelin pihakeinussa ja ihastelin keinun päällä valkoisenaan kukkivaa luumupuuta. Siinä ajatukset veivät kirjaan  ”Luumupuu kukkii”. Muistaakseni joskus kymmenvuotiaana luin ensimmäisen kerran tämän ja muut Rauha S. Virtasen kirjoittamat tyttökirjat. Ja sen jälkeen luin ne vähintään kerran vuodessa uudestaan. Varsinkin Seljan tytöistä kertovat romaanit osasin melkein ulkoa, ja ne tytöt olivat ihan kuin omaa perhettä.

Seuraavan kerran sain (ja kehtasin) tarttua näihin kirjoihin, kun tytär alkoi niitä ahmia. Ja hän oli, jos mahdollista, vieläkin ihastuneempi Seljan tyttöihin. Tekipä hän vielä yliopistossakin jonkin tutkielman niistä.

Voisin ne kyllä taas mielellään kesällä keinussa luumupuun alla lukea. Vaan nyt ne kirjat ovat tyttären hyllyssä. Tosin pitihän minun googlata, ja kyllä,  niitä löytyy ostettavaksi sekä uutena että käytettyinä.

Jos minuun joskus satavuotiaana iskee dementia, antakaa minulle kirja Seljan tytöistä, eiköhän muisti palaudu pätkittäin!