Kyvyttömyys rehelliseen ja kuvaavaan otsikointiin on nostanut päätään flunssan myötä. Tosiasiassa lähinpänä vaaraa tällä viikolla kävin, ottaessani yllä olevan kuvan bussin muksaisemasta sähkökaapista Hämeenkadulla. Havainnointikykyni rajallisuutta kuvannee se, että huomasin vasta kuvan otettuani, että keskellä katua tapitti joku oikeasti vaaran äärellä kameran kanssa. Otin sitten kuvan vaarasta tajuamatta sen sisältämää oikeaa riskitilannetta, johon sisältyi myös kuvan ottaminen. Yritän analysoida kuvan ja todellisuuden eri tasoja, mutten kykene, sillä nuha turruttaa nenän ohella niin paljon muutakin. 

Olipahan viikko. Päivät valuivat nykyisyydestä menneisyyteen rään virratessa vuolaana. Soimasin itseäni flunssaisessa itsesäälissä asiasta jos toisestakin. Sitten rauhoituin ja kääriydyin sohvan perukoille hykertelemään teemukin kanssa. Teen, jota ostin pienen teeputiikin myyjältä, joka lähes maanisessa innokkuudessaan ja asiantuntemuksessaan hieman pelotti minua, muttei sitten kuitenkaan, sillä hän tietää mitä tekee. Jasmiininkukka tapaili suussani ujoja sävyjä, jotka haalistuivat flunssan siivotessa ne etäämmälle. Teetä meni kuppi jos toinenkin, mutta flunssa piti yllä kuristusotetta ylähengitysteiden limakalvoista. 

Flunssan viedessä vapaa-ajan keskittymiskyvyn, en edes viitsinyt yrittää hyötykäyttää työmatkoja fiksujen podcastien kuunteluun. Selailin laiskasti nettikauppojen valikoimaa, kiinnostumatta mistään sen kummemmin. Lopulta sekään ei huvittanut ja aloin kiusata kanssamatkustajia suuntaamalla sen vähän, mitä aistieni rekisteröimiskyvystä oli jäljellä, heihin. Huomasin, että ihmiset ovat edelleen varsin outoja. Kuulin keskustelun paleltuneen basilikan aiheuttamasta parisuhderiidasta, joka eteni metatason keskusteluksi siitä, että syntyvätkö riidat oikeastaan siitä miten asiat tehdään vai siitä, miksi ne tehdään. Seurasin nuoren kansalaisen painovoimaa uhmaavaa penkin reunalla keikkumista, jonka vaativimmat tasapainonumerot äiti-olettu keskeytti nykäisemällä naperoa itseään kohti. Kävelymatkalla kotiin hangessa kököttivät farkut. Toivoin, ettei niiden omistaja ollut altistanut alaraajojaan pakkaselle.

Tokkuraisuuteni ja flunssan syömä tilannetajuni kulminoituivat kutakuinkin siihen hetkeen, kun kävin vegaaniruokakaupassa turkkiin kääriytyneenä. Jotkin aivosolut virkosivat kuitenkin sen verran, etten alkanut selitellä myyjälle mitään itseäni vanhemmasta kelsiturkista, vaan lappasin ostokseni tyynesti nahkarukkasillani nahkalaukkuun ja lompsin liikkeestä nahkakengilläni takaisin pakkaseen toteamaan, että asuni takia on kieltämättä murhaistu aika monta luontokappaletta. Sulloin pähkinävalkosuklaata kriittistä sisäistä ääntä kohti ja yritin nauttia raatojen tuottamasta lämmöstä, joka piti flunssaisen kehoni etäämmällä keuhkokuumesta.

Tein merkittäviä huomioita muistakin vaatekappaleista. Sukkahousut rullasivat hiljalleen päättäväisesti kohti nilkkoja. Kirosin mielessäni päivää, jona ostin nämä penteleen merinovillaiset. Ovathan ne lämpimät, kyllä juu. Ne myös onnistuvat kaivamaan esiin sellaisia päiväkotiaikaisia vaatetraumoja, joiden olemassa olon olin muuten unohtanut jo vähintään vuosikymmen takaperin. Erotuksena lapsuuden kerrospukeutumiskiukkuun rullaava vyötärö ei enää paina ikävästi mahaan, se rullaa samantien pyllyn kaaren kriittisen pisteen alapuolelle. Yritä siinä sitten kipittää bussiin, kun mahdollisuus kaatua nilkkoihin valahtaneiden sukkahousujen takia on konkreettinen.

Onneksi oli sesonkipullaa.