Aamulla on yhtä kylmä kuin manalassa Lordin Euroviisuvoiton jälkeen. Teatterin mittari näyttää kahtaneljää ja varpaani yrittävät viestiä ympärillä vaanivasta paleltumavaarasta. Vaan olen rohkea ja reipas aamusali-ihminen. Joskin aamuihmisyyteni on teeskenneltyä. Nousin sängystä vain muroseireenien kutsumana raahustaakseni ulos pimeyteen, joka ei ollutkaan pimeys vaan maaliskuun ensimmäinen aamu. Luokattoman kylmää, haaveilen päivistä joina voin vilautella nilkkoja kuin pakkaselle immuunit teinit. Haaveeni kaikuvat kuuroille jumalille, sillä kevääseen auttaa vain aika.

Olen alkanut huomaamattani treenata agility-kisoihin. Koiraa ei tosin ole, eikä agilityharrastustakaan. Joskus ystävän treeniohjelmakuormasta syödessä sitä kuitenkin saa tavoitteellisen harjoittelun kulmasta kiinni. Jo vuosia sitten vahvasti pölyttyneellä Kesäkunto 2020 -projektilla alkaa olla uutta toivoa. Selkä-, vatsa-, käsi- ja jalkapäivissä on vain se vika, että vuorotellen jokin paikka on kipeänä. Jos ei muu, niin tasapainon puolesta edes pää. Rutistusten, lankutusten ja kaiken maailman ruumiinrajoja koetelleiden kiertoliikkeiden jälkeen olen yhtä kivistävää ihmishyytelöä. Tungen proteiinipatukkaa palasina suuhuni lukematta tuoteselostetta, sillä päähäni ei mahdu nyt ainuttakaan rasvahappojen monoglyserisakkaroidimitälietä.

Treenin jälkeisessä endorfiinipöllyssä maailma vaikuttaa vähemmän todelta. Jalkani kuljettavat minut takaisin puuterit poskiin jäädyttävään pakkaseen. Ilmassa on taianomaista valoa ja muutama hennosti leijuva lumihiutale. Näen keski-ikäisen parrakkaan miehen, jonka olemus on samalla ylväs, mutta kuitenkin rähjäinen. Hän nostaa hitaalla hallitulla liikkeellä pikkusikarin huulilleen auringon värjätessä suusta purkautuvan hengityksen ja savun oranssiseksi. Mies katsoo kiinteästi naista, joka on selin häneen, ilmeetön. Nainen katsoo liikkumattomana leipomon ikkunasta sisään. Koko asetelman pysähtyneisyys luo minulle mielikuvan jostain stereotyyppisestä eurooppalaisesta taide-elokuvasta, joka on ottanut Kaurismäen tiukkaan kainalo-otteeseensa. Molemmat asetelman henkilöt esittävät muuttumattomina rooliaan, samalla kun ohitan heidät ehtiäkseni bussiin.

Kohtaan päivän, kuten niin monet muutkin. Kohtaan myös seuraavan ja illalla meinaan nukahtaa sohvalle uusiseelantialaisen murhasarjan aikana, jalkapäivän uuvuttamana. Näin kolmannen päivän haasteisiin minulla ei ole puhtia, vaikka aurinko paistaakin vastapäisiin taloihin niinkuin joskus lapsuudessa. Silloin kun heitin superpallon autotallin seinään ja opin kimpoamiskulmista yhden otsamustelman verran.

Kuvan kahvakuula ja kenkienkäyttäjä eivät liity tapaukseen.

Kuva: Unsplash / Maria Fernanda Gonzalez, CC0-lisenssi