Osallistun sitten minäkin Lilyn #uraoivallus-haasteeseen, omalla tyylikkään verkkaisella reagointiajallani. Parempi myöhään kuin kymmenen pyytä oksalla, vai mitä häh? On tässä työelämässä tullut kohellettua jo sen verran, että kaikista kolhuista ja mustelmista luulisi jo jotain oppineensa.

Vielä toista vuotta sitten, kun olin työpaikkojen välissä seilaava vastavalmis maisteri ja osa-aikainen siivoja, koin suurta ahdistusta oman osaamiseni rajallisuudesta. Niin monissa työnhakuilmoituksissa tunnuttiin toivovan jonkinlaista Leonardo da Vincin, Muumimamman ja MacGyverin hybridiä, joka ihmeellisten työelämätaitojen lisäksi osaa soittaa ukulelea ja stepata. Ajattelin, että työllistymisen (ja työssäpysymisen) rima leijuisi korkealla pääni yläpuolella. Onneksi ei sentään. Työllistyin omalla alalleni 2 kuukautta valmistumisesta, eikä itse itselleni kynnyskysymykseksi nostamistani taidoista kaivattu lopulta ainuttakaan.

Tärkein oman urani alkumetreillä tapahtuneista oivalluksista oli se, että keskeneräisyys koskee meitä kaikkia ja se on ihan okei. Ensimmäisessä oman alan työpaikassani muutama vuosi sitten huomasin, että edes järisyttävän taitavina pitämäni tyypitkään eivät osanneet kaikkea. Sitä voi olla supertaitava yhdessä asiassa ja kipuilla jonkin toisen taidon takia, jota joku muu puolestaan pitää lastenleikkinä. Opin paljon ja toivottavasti pystyin itsekin jakamaan omaa osaamistani parin hihaässän verrran. Yhteistyö on muutenkin ollut taikasana, joka on määritellyt niitä onnistuneimpia projekteja. Se, että on saanut lyödä karvaiset päät yhteen ja kehitellä upeita päättömyyksiä. Pidänkin ensimmäistä oman alan työtäni toisena korkeakoulututkintonani. Siellä opin niin paljon, ettei kiitollisuudelleni voi laittaa hintalappua. 

Työelämä on monella tapaa raadollista, mutta vastapainoksi, se on myös yllättävän armeliasta. Kaikkea ei tarvitse osata, ainakaan heti, eikä välttämättä senkään jälkeen. Ihan jokainen meistä on kuitenkin altis oppimaan lisää. Uskon, että täydellistä osaamispotentiaalia tärkeämpää on oppimispotentiaali. Se, ettei heti luovuta, vaan säilyttää uteliaan ja innostuneen asenteen uuden oppimista kohtaan. Maailma muuttuu vauhdilla ja tahti senkus kiihtyy. Tämän muutoksen turbulenssin keskellä kyky oppia ja omaksua uutta on kullanarvoinen taito. Miten muuten sitä pysyisi kelkassa mukana?

Uskon ja toivon, että tulevaisuus on uteliaiden. Osittain siksi luenkin avoimessa yliopistossa sivuainetta, jolle en opiskeluaikoinani löytänyt aikaa. En halua, että yksi tutkinto määrittelisi minut ja sen mihin pystyn. Siksi aion kokeilla vähän tätä, tuota ja vielä jotain kolmatta. Aion onnistua, epäonnistua, rypeä, prototypoida, testata ja kerätä lopuksi itseni ja oppia kokemastani. Aion kirmailla avarilla mailla ja kartella lokeroita. En muutenkaan ole lokeroiden suurin ystävä, niissä kun on niin kovin ahdasta. 

Kuva: Unsplash / Lauren Mancke, CC0-lisenssi