#uraoivallus Kyky oppia on tämänhetkistä osaamista tärkeämpää

lauren-mancke-60627.jpg

Osallistun sitten minäkin Lilyn #uraoivallus-haasteeseen, omalla tyylikkään verkkaisella reagointiajallani. Parempi myöhään kuin kymmenen pyytä oksalla, vai mitä häh? On tässä työelämässä tullut kohellettua jo sen verran, että kaikista kolhuista ja mustelmista luulisi jo jotain oppineensa.

Vielä toista vuotta sitten, kun olin työpaikkojen välissä seilaava vastavalmis maisteri ja osa-aikainen siivoja, koin suurta ahdistusta oman osaamiseni rajallisuudesta. Niin monissa työnhakuilmoituksissa tunnuttiin toivovan jonkinlaista Leonardo da Vincin, Muumimamman ja MacGyverin hybridiä, joka ihmeellisten työelämätaitojen lisäksi osaa soittaa ukulelea ja stepata. Ajattelin, että työllistymisen (ja työssäpysymisen) rima leijuisi korkealla pääni yläpuolella. Onneksi ei sentään. Työllistyin omalla alalleni 2 kuukautta valmistumisesta, eikä itse itselleni kynnyskysymykseksi nostamistani taidoista kaivattu lopulta ainuttakaan.

Tärkein oman urani alkumetreillä tapahtuneista oivalluksista oli se, että keskeneräisyys koskee meitä kaikkia ja se on ihan okei. Ensimmäisessä oman alan työpaikassani muutama vuosi sitten huomasin, että edes järisyttävän taitavina pitämäni tyypitkään eivät osanneet kaikkea. Sitä voi olla supertaitava yhdessä asiassa ja kipuilla jonkin toisen taidon takia, jota joku muu puolestaan pitää lastenleikkinä. Opin paljon ja toivottavasti pystyin itsekin jakamaan omaa osaamistani parin hihaässän verrran. Yhteistyö on muutenkin ollut taikasana, joka on määritellyt niitä onnistuneimpia projekteja. Se, että on saanut lyödä karvaiset päät yhteen ja kehitellä upeita päättömyyksiä. Pidänkin ensimmäistä oman alan työtäni toisena korkeakoulututkintonani. Siellä opin niin paljon, ettei kiitollisuudelleni voi laittaa hintalappua. 

Työelämä on monella tapaa raadollista, mutta vastapainoksi, se on myös yllättävän armeliasta. Kaikkea ei tarvitse osata, ainakaan heti, eikä välttämättä senkään jälkeen. Ihan jokainen meistä on kuitenkin altis oppimaan lisää. Uskon, että täydellistä osaamispotentiaalia tärkeämpää on oppimispotentiaali. Se, ettei heti luovuta, vaan säilyttää uteliaan ja innostuneen asenteen uuden oppimista kohtaan. Maailma muuttuu vauhdilla ja tahti senkus kiihtyy. Tämän muutoksen turbulenssin keskellä kyky oppia ja omaksua uutta on kullanarvoinen taito. Miten muuten sitä pysyisi kelkassa mukana?

Uskon ja toivon, että tulevaisuus on uteliaiden. Osittain siksi luenkin avoimessa yliopistossa sivuainetta, jolle en opiskeluaikoinani löytänyt aikaa. En halua, että yksi tutkinto määrittelisi minut ja sen mihin pystyn. Siksi aion kokeilla vähän tätä, tuota ja vielä jotain kolmatta. Aion onnistua, epäonnistua, rypeä, prototypoida, testata ja kerätä lopuksi itseni ja oppia kokemastani. Aion kirmailla avarilla mailla ja kartella lokeroita. En muutenkaan ole lokeroiden suurin ystävä, niissä kun on niin kovin ahdasta. 

 

Kuva: Unsplash / Lauren Mancke, CC0-lisenssi

Hyvinvointi Mieli Opiskelu Työ

Eräs helmikuun päivä

remppamies2.jpg

Arki on näennäisesti looginen jono päiviä, jotka polveilevat perätysten säntillisinä kuin helminauha. En kuitenkaan huomaa nauhaa, kun tunnen pikemminkin ajelehtivani sameassa nesteessä, jonka pinnan alle sinkoudun joka ilta nukahtaessani. Unissani on hämärää ja uhkaavaa. Velvollisuuden tunne hönkii sielläkin niskaani kuin mikäkin kiilusilmäinen peto. Suutelen tuntemattomia, pelastan maailman ja intiaanit ajavat junaani takaa ampuakseen tylpällä nuolella. Pikkuprinsessa vaatii minua vahtimaan pehmonalleaan ja takapihalla vanhukset allasjumppaavat kukkahatuissa. Hukkaan salaiset paperini talossa Tukholman keskustassa, jossa Mikael Gabriel kertoo olevansa Riku, rakennusmies Loimaalta. Herätessä väsyttää.

Kuntosalin kelmeässä valossa kasvoni näyttävät leijuvan ilmassa lähes itsekseen. Pyyhällän peilin ohi surina aivoissani, kohti laitetta, jolla syketreeni, (cardio workout, kuten kiinteyspiireissä sanottaisiin) on poukkoilua kolmiuloitteisessa tilassa. Tuijotan kadulle, sillä olen kala hikoiluakvaariossa. Haluaisin laskea värikkäitä takkeja, mutta ”Terveiset Siperiasta”-polaaripyörrepakkanen on pelotellut ne piiloihinsa. Huomaan olevani itse se näyttelyesine ja pari mummoa virnuileekin ilkikurisesti ohi taapertaessaan. Pompin ikkunassa miettimässä omaa naurettavuuttani ja kestävyyskuntoni tragikoomisen matalaa tasoa. 40 minuuttia myöhemmin surina on lakannut ja korvissani korisevat muusikotkin haluavat vain Acapulcoon.

Toimistolla aurinko paistaa häpeilemättä silmiini vastakkaisen talon ikkunoista. Kiemurtelen työtuolissani erilaisiin valolta turvaa hakeviin asentoihin siinä määrin, että urheilijanuoruusinnostuksesta kärsiviä reisiäni alkaa jälleen jomottaa. Pitäisi riemuita, sillä pitkän pimeyden jälkeen aurinko ehtii kivuta puurajojen yläpuolelle jo reippaasti ennen töihin lähtöä. Silmiä härnäävä aurinko ei kuitenkaan vaikuta juuri nyt lupaukselta kesän levottomuudesta, vaan enemmänkin taivaalliselta kirkasvalolampulta. Sellaiselta vähän turhan kirkkaalta ja oikeastaan aika turhalta. Olen silti kiitollinen lisääntyneestä valosta. Uppoan töihin kuin vetiseen suohon vain löytääkseni villasukkani kahvinkeittimen lähettyviltä muutamaa tuntia myöhemmin.

Illalla olen puhki, mutta luen silti kuivat silmät kutisten tenttikirjaa. Mietin, miksen ehdi istua ja hengittää. Minne on niin kova kiire? Mitä tai ketä varten oikein suoritan niin kovasti? Miksi tunnen pakottavaa tarvetta koota sen sivuaineen kasaan, jota ylenkatsoin yliopistossa kirjoilla ollessani? Miksi esitän kauhean määrän miksi-kysymyksiä? Lakkaan kynnet ja toivon haihtuvien huurujen vievän minut hetkeksi toisaalle.

Kuva ei liity juttuun, muuten kuin infernaalisen kirkkautensa puolesta. Oispa taas kesä, Tukholma ja tietyömaat.

Puheenaiheet Ajattelin tänään