Ruusuja ja pakastekakkua valmistuneelle.

Eilen sain virallisen todistuksen siitä, että olen humanististen tieteiden kandidaatti. Todistuksen hakeminen jännitti, vaikka todistus pitikin hakea vain luokasta, jossa ei ollut muita paikalla. Takaraivossani oli pieni pelko, entä jos en saisikaan todistusta. Entä, jos minulla olisikin jäänyt jokin kurssi vielä suorittamatta? Entä, jos jäisin kiinni, että olen huijannut kaiken osaamiseni? No marssin luokkaan, sanoin nimeni ja sain kirjekuoren. Kotona avasin kirjekuoren ja sieltä paljastui tutkintotodistus minun nimelläni. Tunne oli epätodellinen.

Olen lähisuvussani harvoja, joilla on korkeakoulututkinto. Joten tutkinnon suorittaminen ei ole ollut minulle itsestäänselvyys. Toisaalta en ole myöskään tuntenut painetta kouluttautua, koska minulta ei sitä ole odotettukaan. Lukioonkin päädyin vahingossa. Oikeastaan olisin halunnut mieluummin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Lukion jälkeen luulin haluavani sairaanhoitajaksi/terveydenhoitajaksi/sosionomiksi. Kirjoitin aineita (esim. biologian), jotka minua ei todellakaan kiinnostaneet ja jätin kirjoittamatta aineita, jotka minua olisivat kiinnostaneet (psykologia, yhteiskuntaoppi).

Tuohon aikaan erityisesti sosionomin koulutusohjelmaan oli kuitenkin todella vaikea päästä, joten minulla ei ollut mahdollisuuksia. Luulen myös, että rehellisyyteni sairaanhoitajakoulutuksen pääsykokeissa ei auttanut asiaa. Muistaakseni jopa liioittelin sitä, kuinka tarkka olen syömisistäni.. Mitä helvettiä Minna nyt taas? No ihan hyvä, näin ei ollut tarkoitettu selvästikään.

Pääsin lopulta opiskelemaan liiketaloutta ammattikorkeaan. Viihdyin ammattikorkeassa puoli vuotta. Sen jälkeen kävin yhden päivän opiskelemassa leipuri-kondiittorikoulussa. Kyllä, yhden päivän. Sitten muutin Helsinkiin puoleksi vuodeksi ja pian Helsingistä muuton jälkeen Australiaan puoleksi vuodeksi. Löysin sieltä sulhon. Vaasalaisen. Muutin Vaasaan.

Pian Vaasaan muuton jälkeen aloin miettiä taas opiskelemista. Vaasassa pystyi opiskelemaan kieliä ja viestintää VINE-ohjelmassa. Sehän kuulostaisi minulle sopivalta, vaikkakin se tarkoittaisi yliopistossa opiskelemista. Olisiko minusta yliopistoon? Hain, ja pääsin.

Ajattelin, että opiskelisin kahdessa vuodessa itseni kandidaatiksi. Varoitus! Seuraa klisee: ”elämä tapahtui”. Vuodet pitivät sisällään läheisten kuolemia, töitä, asuntolaina, töitä, vaihto-opiskelua jne. Kandidaatiksi pääsin neljän vuoden jälkeen.

Nyt minun piti valita maisteriohjelma. Ja olin taas saman ongelman äärellä. Kuvittelin, että haluaisin tehdä jotain tiettyä ammattia. Onneksi muistin lukiovirheeni kirjoitusten ja jatko-opintojen valinnan kanssa, ja valitsin ohjelman (en ammattia), jossa opiskellaan aiheita, joissa olen hyvä ja jotka koen mielekkäiksi.

Minun elämässäni tämä on yksi iso etappi: korkeakoulututkinto. Kaiken tämän haahuilun jälkeen. Ehkä maisteriksi valmistumista juhlin sitten vähän isommin kuin vain Lidlin pakastemutakakulla ja 7 ruusun kukkakimpulla. Siihen voi tosin mennä muutama vuosi taas. Onnea kaikille valmistuneille!

Minna

puheenaiheet opiskelu tyo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *