Ai että, tänään oli taas normaaliin tapaan erinomainen aamu. Heräsin sillä oikealla jalalla ja maailma oli taas mallillaan. Me likey.

Mä olen ehdottomasti aamuihminen. Rakastan aamuja. Musta on ihanaa, kun herää aikaisin, ja koko mulla on vielä koko päivä edessä koettavana. Tykkään siitä ajatuksesta, kun kaikki on vielä edessä. Tällä samalla logiikalla mä tykkään eniten loppukeväästä, kun koko kesä on vielä edessä (kesäihminen over here!), ja perjantaista, kun koko viikonloppu on vielä edessä.

Mäpä kerron, minkälainen mun aamu on, mikäli mulla ei ole kiire töihin tai muihin humputuksiin.

Aamu alkaa aina sillä, että heti ekana pestään hampaat ja freshiydytään, eli tehdään kaikki tarvittavat aamuhygienia-asiat. Koen aamupesut aina semmosena pakollisena pahana, mistä en sen kummemmin nauti mutta mikä on vain pakko tehdä. Siksi se on paras hoitaa heti alta pois. Oon myös semmonen, että vaihdan tässä samalla aina yöasun kotivaatteisiin. En oikein osaa hengailla pyjamassa vaan se pitää saada nopeasti vaihdettua, että tulee olo, että olen päivän osalta niskan päällä. Älä kysy miksi. Mutta en kuitenkaan ikinä, IKINÄ, hengaile kotona farkuissa tai muissa tuollaisissa. Hengaan aina kotivaatteissa. Eli mukavuus, mukavuus, mukavuus. Avainsana on mukavuus. Capiche? Nythän mä olen äitiyslomalla, joten suurimman osan arjesta hengaan kotivaatteissa tai muissa vastaavissa. Legginsit ja treenipökät best. Talvella mulla on kotona myös aina, AINA, villasukat jalassa.

Eka asia, mitä suuhuni aamulla kaadan, on kylmää vettä. Tai ei liian kylmää, koska sitten sitä ei saa juotua nopeasti, vaan sellaista semikylmää. Ja mähän kulautan sen ygösel alas. Tai siis ne. Yksi lasillinen ei jostain syystä mun mielestä riitä, vaan pitää juoda kaksi. Sit alkaa aamupalan teko, koska jos en syö jotain, tulee nopeasti pökräolo.

Mun aamupalaan kuuluu iso kuppi kahvia ja sinne iso loraus oddlygoodin vanilla-baristaa. Sitten mun ihan go to -aamupala tällä hetkellä on nopea mikropuuro. Kun puuro tulee mikrosta, kaadan sinne sekaan ison kasan pakastepuolukoita ja läjän maapähkinävoita (crunchya ehdottomasti!). Koko komeuden päälle vielä juoksevaa hunajaa. Ai että. Tosta on hyvä aamupala tehty. Joskus sinne sekaan myös pakastemangopaloja. Meee likey. Koklaappa.

Aamupala kuuluu myös syödä jotain aivotonta hömppää katsoen. Usein se on sitä love islandia.

Tuosta on mun hyvät ja kiireettömät aamut tehty. Ja tollanen se on, mikäli saan herätä rauhassa itsekseni. Usein tuossa on kyllä soppaa hieman sekoittamassa meidän kolmevuotias ja/tai vajaa puolivuotias, joten silloin tätä mun idaaliaamua täytyy vähän soveltaa. On ne aamut ihania noiden naperoidenkin kanssa, mutta tietäjät tietää, että on se eri asia herätä päivään itsekseen kuin heti samantien kahden pienen ylhäisyyden palvelijana, heh.

Toki aamut on vähän erilaisia siinä vaiheessa, kun on heti aamusta jotain ohjelmaa tai työpäivä. Se nyt on selvää. Mutta nyt mammiksella mä elän tätä mammisarkea, joten saan aika paljon nauttia näistä kiireettömistä aamuista, kun ei ole pakko heti aamusta kamalalla häsäkiireellä saada itseään ulos kotoa.

Mun aamut eivät kyllä aina ole olleet tollaisia. Jotkut elementit, kuten tuo hitonmoinen vedenjuonti ja aamupala plus hömppä -yhdistelmä ovat olleet osa mun aamuja jo monia vuosia, mutta varsinkin lemppariaamupalat ja heräämisaika ovat vaihdelleet paljonkin. Vaikka olen aina tykännyt aikaisista aamuista, en mä välttämättä vapaaehtoisesti herää kovin aikaisin, ellei ole pakko. Nyt lasten saannin myötä on ollut pakko herätä siinä suunnilleen seiskan aikoihin, mutta aiemmin heräilin viikonloppuisin ehkä noin ysin kympin aikoihin. Harvemmin mulla tuli tuon myöhempään nukuttua, ellei sitten tullut oltua edellisenä iltana jossain humputtelemassa.

Mä olen lapsuudesta asti tottunut heräämään sinänsä melko aikaisin. Meillä ei kotona nukuttu ikinä oikeastaan varmaan ysiä pidempään. Paitsi mä ja sisko teineinä, mutta silloinkin kyllä herättiin jo viimeistään kympin aikaan. Jotenkin sitä oppi sellaiseen mentaliteettiin, että on hyvä juttu herätä aikaisin. Mulla tulee esimerkiksi edelleen ihan huono omatunto, jos nukun myöhään. Vaikka sanottakoon, etten mä tässä elämäntilanteessa sellaista pääse kamalasti kokemaan. Mutta esimerkiksi ennen lapsia, jos nukuin vaikka yhteentoista asti, mulla oli aamusta asti pieni huono omatunto ja fiilis, että päivä on mennyt ihan hukkaan jo. Nämä on varmaan näitä asioita, mitkä iskostuvat päähän lapsuudesta asti ja sillä mennään, miten kotona on totuttu -tyyliin. Meillä kotona katsottiin paremmalla silmällä aikaisin heräämistä, joten mä alitajuisesti edelleen ajattelen, että niin on kivempi. Jos meillä olisi kotona vaikka nukuttu viikonloppuisin huoletta yhteentoista, mun ajatusmaailma tämän osalta olisi ehkä ihan toisenlainen. Ja korostettakoon, että en ajattele, että toinen olisi parempi kuin toinen. Yritän vain tässä ymmärtää itseäni ja sitä, minkä takia mulla on itselläni hyvä omatunto, kun herään aikaisin, ja huonompi, jos nukun myöhään.

Lisäksi tässä aikaisin heräämisessä vaikuttaa varmasti myös se, että mun on henkilökohtaisesti suhteellisen helppo herätä aikaisin. Kun mä herään, väsymys karisee musta nopeasti pois. Oon nopea herääjä. Tiedän ja tunnen paljon sellaisia, jotka heräävät hitaammin ja tarvitsevat aamulla enemmän aikaa saada koneistoa käyntiin, kun mulla se napsahtaa käyntiin vain on-nappia painamalla. Mulla on näitä hitaita herääjiä kyllä paljon ihan lähipiirissä. Mun mies, sisko ja pitkäaikaisin ystävä ovat kaikki hitaita herääjiä, joten olen oppinut kyllä elämään ja käsittelemään sellaisia. En esimerkiksi ikinä odota mitään maailmaa mullistavia suuria aamukeskusteluita heidän kanssaan ihan heti herättyä, heh. Toisaalta teen sen virheen miehen kanssa varmaan joka aamu. En ikinä opi. Ei ole eka kerta, kun olen alkanut pähkäilemään aamulla miehelleni päivän suunnitelmia, ja kun olen pähkäilyissäni jo iltapäivän aktiviteeteissa asti, mies on päässyt ajatuksissaan vasta aamukahvin juontiin.

Tulipahan asiaa aamuista. Hei tehdäänkö gallup? Oletko sä hidas vai nopea herääjä?

Taas toi kello on jo tuhat ja sata. Eli melkein iltakymmenen hui. Aika mennä. Palaillaan, pus!

Itsevarmuus kaunistaa kantajaansa. Yksi parhaista asusteista, mitä voi päällesi pukea, on itsevarmuus. Näin on.

Laiteltiin tänään ääniviestejä siskon kanssa love islandista, ja tuli puheeksi itsevarmuus. Taustatiedoksi siis, että me molemmat katotaan tota laatusarjaa (myönnetään!), ja koska tollasia sarjoja ei voi katsoa ilman, että voi pyöritellä samalla silmiä jonkun toisen kanssa, me laitetaan syväluotaavia luonneanalyysejä, kauhistelukommentteja ynnä muuta tosi tärkeää toisillemme ääniviesteinä. No sisko siinä sitten tokaisi jotenkin tosi hyvin siitä, että vaikka tuossa sarjassa jokainen on todella fitti ja hyvännäköinen, niin lopulta vasta se tyypin itsevarmuus ja itsensä kantaminen määrittelee todella sen, minkä vaikutelman itsestään antaa. Joko sä kannat itsesi hyvin ja viet koko homman ihan nekstille levelille tai sitten kannat itsesi epävarmemmin ja annatkin ihan erilaisen vaikutelman. Tiedätkö? Enkä tarkoita tätä nyt pelkästään pinnallisesta näkökulmasta.

No tästäpä tulikin sitten mieleen, että kuinka usein tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten itseään kantaa? Ei välttämättä kovin usein. Miten mä kannan itseäni eri tilanteissa? Kun olen omalla mukavuusalueellani, voin olla itsevarma ja kannan itseni ylväästi. Kun hyppään sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle, saatankin huomaamattani käyttäytyä eri tavoin. Kun on jännittävässä tilanteessa tai tuntee itsensä epävarmaksi, sitä helposti vähän kyyristyy ja sulkeutuu. Siis kirjaimellisesti sulkee kätensä puuskaan ja jalatkin ristiin. Kun on itsevarma ja mukavassa ja rennossa tilanteessa, sitä on kehollisestikin avoin.

Mä olen joskus katsonut erilaisia videoita siitä, miten vaikuttaa itsevarmalta esiintyessään. Vähän tämmöstä fake it till you make it -juttua. Jos et ole tilanteessa itsevarma, näyttele itsevarmaa ja varmuus tulee. Eli toisin sanoen vaikka olisit epävarma jossakin tilanteessa, koita välttää sitä itseesi käpertymistä vaan pidä keho avoinna. Tällöin sun pääkoppaan kulkeutuu kropasta viestiä, että hei ei mitään hätää ja sä handlaat tän. Sama viesti välittyy myös ulospäin. Olen siis hyvin tietoinen eri asennoista ja eleistä ja pyrin itsessäni kiinnittämään niihin huomiota, mutta olisipa kiva silti olla kärpäsenä katossa näkemässä, miten itse käyttäytyy ja näyttäytyy, kun on siinä epämukavassa tilanteessa.

Näin mä itse ajattelen, että käyttäydyn:

Mukavassa ja mulle tutussa tilanteessa olen avoin niin henkisesti kuin fyysisesti, hyvä ryhti, katson silmiin, puhun kuuluvalla äänellä, nauran paljon ja hymyilen, elehdin ja puhun käsilläni. Kädet ovat rennosti miten nyt sitten ovatkaan.

Epämukavassa ja jännittävässä tilanteessa olen herkemmin sulkeutuneempi niin henkisesti kuin fyysisesti, kädet saattavat olla puuskassa tai sitten muuten vain oudosti, kun en keksi, miten ne laittaisin, olen hiljaisempi tai ainakin mietin tarkemmin, mitä viitsin sanoa, nauran ehkä paljon, mutta hermostuneemmin, en välttämättä katso niin suoraan silmiin ja niin edelleen.

Toisaalta, kuten jo sanoin, koska mä olen kiinnostunut kehollisista viestintätavoista, kiinnitän noihin myös itsessäni huomiota – varsinkin esiintymistilanteissa tai muissa edustustilanteissa. Tällöin aina, jos huomaan (huom. JOS) käyttäytyväni yllämainitunlaisesti, yritän korjata sen ja pakottaa itseni olemaan ”luonnollisemmin”.

Ja siis nyt en yritä sanoa, että pitäisi aina näyttää jotenkin todella itsevarmalta. En todellakaan. Saa ja pitääkin näyttää välillä epävarmalta ja se on täysin ok. Kukaan ei ole kaikissa tilanteissa itsevarma saatika näytä siltä. Kunhan annan tässä ajatuksen virrata sitä hirveesti suodattelematta. Mutta onhan se niin, että monissa tilanteissa se itsevarma habitus kantaa pidemmälle. Vai mitä mieltä sä olet?

Pakko kyllä sanoa, että mitä pidemmälle mietin, sitä epävarmemmaksi tämä mun mielipide muodostuu. Mä ajattelen tässä hyvin pitkälti nimittäin nyt työkontekstissa tai muissa ”edustuskonteksteissa”. Mutta onhan myös parisuhdeminä, ystäväminä, arkisen elämän mä, äitiminä ja niin edelleen. Niitä olemisen ympäristöjä on vaikka mitä. Pitääkö kaikissa näissä olla aina niin itsevarma tai vähintään vaikuttaa siltä. Ei. Ei aina tarvitse yrittää näyttää siltä parhaimmalta ja varmimmalta versiolta itsestään.

Eipäs ollutkaan niin mustavalkoinen tämäkään asia. Hyvin harmailla sävyillä mennään tässäkin. Fifty shades of grey ja sitä rataa. Mä olen tässä tätä tekstiä kirjoittaessa pompannut koneen luota pois ainakin neljäkymmentäkolme kertaa, sillä yritän tota meidän vauvaa tässä samalla saada nukkumaan.  Selittänee myös nää mun ajatuskatkokset ja sekavuuden. Mut juu eipä tässä, tällä mennään tänään.

Ehkä tämä herätti jossain ajatuksia, että mitä sitä itsestään kehollisesti viestii muille eri tilanteissa. Mitä ajatuksia sulla heräsi?

Ehkä jatkan tätä ajatusta eteenpäin jossain vaiheessa. Kehollinen viestiminen on meinaan tosi mielenkiintoinen asia ja siitä voisi kyllä jauhaa enemmänkin.

Nyt alkaa aivotoiminta vähitellen taas olla lopuillaan tän päivän osalta. Mä meen nyt kaivamaan pakastimestä jädee ja sukellan sohvan syövereihin. Sit vois ehkä vähän vielä sitä love islandia ja laittaa muutamat syväanalyysit siitä siskolle.

Jes, palaillaan, pus!