Peili

14.9.2023 neituli

Kiitos kiitos

Kävin tänään moikkaamassa työkavereita vauvan kanssa. Jäin mammikselle puolisen vuotta sitten, ja kun astuin jalallani toimistolle, tuntui kuin olisin ollut siellä ihan eilen. Nopee menee aika, huh. Edellisen kerran, kun olin toimistolla, mulla oli vielä iso maha ja kova selkäkipu, heh. Tässä välissä olen ehtinyt pusertaa vauvan ja elellä tätä kahden lapsen arkea jo yli viisi kuukautta, huhheijaa. Pitäisikö mun lopettaa jokainen virke johonkin huhkaisuun, hah. Joo ei, sori näin käy, kun kirjoittelee tätä taas illalla. Heräilin viime yönä keskiyöstä alkaen tunnin välein. Huomaako?

Takaisin asiaan. Oli tosi virkistävää käydä toimistolla pitkästä aikaa. Ihana nähdä työkavereita. S:kin viihtyi hyvin ja pääsi vähän sylkkyilemään muidenkin sylissä. Tuli iloinen ja lämmin olo, kun huomasi työkavereiden olevan iloisia nähdessään mut ja tavatessaan pikkutypyn.

Muutaman työkaverin kanssa tuli puheeksi töissä kiitoksen sanominen. Mun pomo on ihana ja osaa kiittää, mutta kovinkaan moni ei sitä aina muista tehdä. Se, jos sä et koskaan saa työstäsi kiitosta, on to-del-la raskasta pidemmän päälle. Semmonen olo, ettei sun työpanosta arvosteta millään tavalla, vaikuttaa työmotivaatioon tosi isosti. Ja miten pieni efortti se onkaan. Ihan simppeli ”kiitti hei ku hoidit ton” tai ”kiitos avusta” tai pelkkä ”kiitti” tekee paljon pääkopalle ja vaatii sen sanojalta yhtä paljon kuin pikkuvarpaan heilautus (sori yritin keksiä jonkun tosi nohevan ilmaisun, mutta tää oli nyt paras, mihin mun aivot kykeni).

Mä yritän itse aina muista kiittää toisia. Kiittelen itse asiassa tosi paljon kaikenlaisesta. Oon koittanut opettaa sitä myös esikoiselle, ja jotain on vissiin jäänyt sillä mieleenkin. Äitienpäivänä sain nimittäin päiväkodissa tehdyn kortin, missä L oli päässyt täyttämään lauseisiin puuttuvia sanoja. No siellä oli, että ”äiti sanoo aina…” ja L oli täyttänyt siihen että ”kiitos”. Sitten siellä oli vielä lopussakin kohta ”lopputerveiset” ja siellä luki ”kiitos kiitos”, haha. Mutta kiitosta ei mun mielestä oikeastaan voi viljellä liikaa. Tai no, liika nyt on liikaa lääkkeissäkin, joten tietty kohtuus nyt tässäkin. Mutta tiedät varmasti, mitä tarkoitan. Toisaalta nyt kun mietin mun kiittelyä, niin kiittelen paljon sellaisissa arkipäiväisissä asioissa, kuten jos joku ojentaa mulle jotain, mitä olen pyytänyt, ja sitä rataa. Mutta kiittelenkö oikeasti sellaisista tärkeistätärkeistä asioista, kuten ”kiitos, että kuuntelit mua” tai ”kiitos, että olet hyvä isä meidän lapsille” tai ”kiitos, että jaksoit mua, kun mua vaan ärsytti muuten vaan kaikki ja purin kaiken suhun”? En mä ehkä tollasia kiitoksia kyllä kovin usein viljele. Apua viljelenkö koskaan?!

En taidakaan olla ihan niin hyvä kiittelijä, mitä aluksi ajattelin.

Töissä mun mielestä on helppo kiitellä ja peruskohteliaisuusasioissa on helppo kiitellä, mutta heti kun mennään syvemmälle, niin se onkin vaikeampaa. Ehkä se johtuu siitä, että siinä vaiheessa sitä täytyy osata kunnolla hypätä sen toisen saappaisiin ja katsoa tilannetta sieltä käsin.

Yksi asia, missä olen yrittänyt petrata, on kiitoksen antaminen asiakaspalvelutilanteissa. Tarkemmin sanottuna woltatessa, heh. Siis pakko myöntää, että mä wolttaan paljon. Ihan liikaa. Ihan hevvetisti liikaa mun mielestä. Mutta koska mä oon semmonen wolttailija, olen kohdannut siellä paljonpaljon huonojakin palvelukokemuksia. Ja niistähän sitä aina laittaa palautetta. Olen varmaan mustalla listalla sen palautemäärän vuoksi. (Olen ollut itse töissä aiemmin vuosikausia sellaisessa tavaratalossa, missä asiakasta arvostetaan taivaaseen pilvien yläpuolelle tähtiin asti ja hyvä asiakaspalvelu oli ainakin silloin ihan ykkösykkösjuttu, joten jos saan itse jossain kehnoa tai tylyä asiakaspalvelua, laitan tosi herkästi palautetta eteenpäin. Tiedän, ettei se asianmukaisen ja hyvän asiakaspalvelun antaminen ole niin vaikeaa.) No sitten mä jossain vaiheessa havahduin, että jos mä laitan palautetta niistä huonoista kokemuksista, niin pitäähän mun laittaa niistä hyvistäkin. Ja niin olen alkanut tekemään. Hyvä mä. Hyvä aikuinen ja kypsä mä. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään. Mutta tätä kiitosta ja positiivista palautetta pitäisi antaa kyllä kaikissa asiakaspalvelutilanteissa enemmän. Miksi se aina niin helposti unohtuu?

Tulipahan pohdintaa kiitoksesta, että kiitos vaan. Vois taas mennä nukkuu. Jospa ensi yönä en heräisi tunnin välein. Ollaan siinä tilanteessa, että sanon tosi isosti kiitos, jos saisin edes kolme tuntia katkeamatonta unta. Tai edes kaksi. Katsellaan. Ja palaillaan, pus!

Ja hei, mistä asioista sä kiittelet?

Hyvinvointi Ajattelin tänään Höpsöä Syvällistä

13.9.2023 neituli

Mielikuvitus laukalla

Tässä sitä taas ollaan. Istun esikoisen pimeässä huoneessa lattialla, kun L yrittää alkaa nukkumaan. Hän alkaa olla nyt siinä iässä, että mielikuvitus rullaa täpöä ja kaikki pelottaa iltaisin pimeässä. Mä olin pienenä itse myös sellainen, että pimeässä alkoi pelottaa, ja pahin asia, mitä silloin saattoi käydä, oli se, että jouduin vastahakoisesti jäämään sinne pelottavaan, hämärään huoneeseen yksin. Se oli oikeasti todella pelottavaa, muistan sen vieläkin. En halua tehdä sitä L:lle, vaikka ehkä ammun itseäni vähän jalkaan tässä, kun totutan hänet siihen, että hengaan vieressä. Uskon kuitenkin, että tämäkin on joku vaihe, mikä menee ohi. Kuten kaikki pienten lasten kanssa. Ja siis ei mua ole mihinkään pimeisiin huoneisiin lapsena jätetty, mutta kyllä porukat siitä kuitenkin aina jossain vaiheessa siirtyivät vierestä takaisin olkkariin. Nyt tänä päivänä tämä nukahtavan lapsen vieressä päivystäminen on vähän erilaista, kun voi selata vaikka kännykkää. Tai hei, kirjoittaa blogia. Jaksaa olla vähän pidempään tässä.

No juu. Vilkas mielikuvitus on hyvä ja välillä myös huonompi juttu. Mulla on ollut aina tosi vilkas mielikuvitus. Mutta uskon, että varmaan valtaosalla lapsista onkin. Joillain se aikuistuessa vähän rauhottuu, mutta mä en varmaan ole ihan kunnolla koskaan aikuistunut. Mun mielikuvitus on lapsen tasolla. Ja varmaan huumorikin siinä samassa, heh.

Muistan mun lapsuudesta monia asioita, mihin uskoin vaikka ne oli ihan mun mielikuvituksen tuotetta. Mulla oli yhdessä vaiheessa kaksi mielikuvituskaveriakin: Tarzan ja Kippari-Kalle. Muistan leikkineeni niiden kanssa meidän olkkarissa. Ne oli meillä myös muuttoapuna, kun muutettiin pikkusiskon synnyttyä isompaan asuntoon. Tietty. Ei tommoset muskeliveikot jätä kaveria pulaan.

Muistan myös nähneeni kerran sellaista unta, että leikin Halinallejen kanssa. (Btw ei hitsi miten ihania ne Halinallet olikaan, löytyisköhän niitä jaksoja vielä jostain.) Juostiin sellaista kaivoa ympäri ja sitten mä kurkkasin sinne ja tipahdin. Tipuin pitkän matkan ja lopulta siellä näkyikin mun oma sänky ja putosin siihen. Samalla, kun putosin siihen, heräsin säpsähtämällä. Uskoin pitkään, että tipahdin jostain unimaailmasta kesken unen takaisin sänkyyn. Että mun sängyn yläpuolelle ilmeistyi joku aukko, mistä tupsahdin. En tiedä, miten mä sinne unimaailmaan olin alkujaan nukkuessa mennyt, mutta se nyt olikin ihan sivuseikka. Ja tää ei ollut mitenkään pelottava uni, niiden nallejen kanssa oli ihan siistiä leikkiä eikä se kaivokaan ollut pelottava. Tämä tapahtui ennen kun mun sisko edes syntyi, eli olin tällöin ehkä maksimissaan neljävuotias. Kaikkeen sitä pieni mieli uskoo.

Kuulostaa siltä, kun olisin ollut lapsena ihan sekopää, haha. Mut kai mä ihan normaali olin. Tähän tulisi itkunauruhymiö, jos käyttäisin tässä hymiöitä. Päätin kuitenkin olla käyttämättä, koska muuten mulla on jokaisen virkkeen perässä hymiö. Lähtee ihan käsistä. Siksi mulla on täällä aina välillä noita epämääräisiä hekotuksia tekstin perässä. Ne saa luvan korvata hymiöitä ja niiden kanssa homma ei lähde ihan heti laukalle.

Siis pakko sanoa, että tässä mun kirjoituksessa ei ole kyllä päätä eikä häntää. Ihan puhdasta ajatuksenjuoksua pitkän päivän päätteeksi. L taisi nukahtaa.

Mä meen nyt vielä iltapalalle ja painun itsekin pehkuihin. Onhan se kello herranjestas jo yhdeksän. (Tähän tulisi silmäniskuhymiö.) Kiitos ja anteeksi, pus!

Hyvinvointi Oma elämä Höpsöä