Kirja-arvostelu: Yhden lapsen kansa
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena, 2016.
Otin joululomasta kaiken ilon irti ja luin valtavan kasan taas kirjoja BookBeatista. Uusin lukemani kirja liippaa aika läheltä myös lapsiasioita, joten päätin nostaa kirjan nyt blogiinkin.
Kuvan lähde: Adlibris
Yhden lapsen kansa sai vuoden 2016 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon – eikä syyttä: kirja todella koukuttava ja erinomaisesti kirjoitettu. Kirjassa käsitellään Kiinan yhden lapsen politiikkaa hyvin avoimesti ja pohtien. Kiinahan harjoitti yhden lapsen politiikkaa vuosina 1970-2015 ja se vaikutti jokaisen kiinalaisen elämään. Länsimaissa tästä yhden lapsen politiikasta tiedetään lähinnä se, että sillä saatiin Kiinan räjähdysmäinen väestönkasvu kuriin ja sen myötä tyttösikiöt abortoitiin tai annettiin kansainväliseen adoptioon ja pojat jäivät lopulta ilman vaimoa. Se ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus – tai edes totuus laisinkaan. Kiinalaiset naimisissa olevat naiset joutuivat ilmoittamaan kuukautiskiertonsa joko työpaikan seinälle tai perhesuunnitteluviranomaiselle ja käyttämään kierukkaa ei-toivotun lapsen välttämiseksi. Lupa lapsen saamiselle haettiin viranomaisilta ja sen jälkeen lapsi tuli saada vuoden sisällä. Tarvittaessa sai luvan jatkovuoteen. Kun lapsi oli saatu, nainen joko steriloitiin tai hänelle asennettiin kierukka. Mikäli nainen tuli uudelleen raskaaksi, hänen tuli tehdä abortti, ja ellei nainen suostunut, hän joutui joko pakkoaborttiin, maksamaan kovat (jopa usean vuoden tulot vievät) sakot tai joutui piilottelemaan lasta, joka joutui sitten elämään laittomasti koko elämänsä ilman henkilöpapereita ja siten ilman koulutusta, työtä ja mahdollisuutta mennä naimisiin. Lapsia ei saanut syntyä avioliiton ulkopuolella ja avioon sai mennä vasta 20-vuotiaana. Yhden lapsen politiikan aikana käytettiin kammottavia pakkokeinoja ja tunkeuduttiin jokaisen kiinalaisen perheen koteihin ja sänkyihin. Naiset tekivät abortteja tuon tuosta, osa pakotettuna ja jopa raskauden aivan lopussa, tyttölapsia tapettiin, niitä hylättiin kadulle ja laiminlyötiin huonolla hoidolla. Silti valtaosa kirjassa oman tarinansa kertoneista kiinalaisista kannatti yhden lapsen politiikkaa.
Kiinan yhden lapsen politiikka vaihtui ihan viime vuonna kahden lapsen politiikkaan. Manninen epäilee, että vähitellen koko syntyvyyden sääntelystä luovutaan, sillä Kiinan vaurastuessa syntyvyys on kääntynyt niin jyrkkään laskuun, että kuten Suomessa, myös Kiinassa tarvitaan kohta ”vauvatalkoita” vanhentuvan väestön hoitamiseksi. Yhden lapsen politiikasta oli myös positiivisia vaikutuksia: se lisäsi Kiinan vaurastumista ja paransi tyttöjen asemaa.
Yhden lapsen kansa on vahva lukukokemus, joka saa lukijan pauloihinsa. Välillä kirjaa lukiessa kurkkua kuristaa, kun lukee pakkoaborteista, ja välillä taas hymyilyttää, kun lukee vanhempiensa hoidossa olevasta kolmekymppisestä pariskunnasta. Tunteita kirja ei jätä kylmäksi, mutta se ei ole myöskään liian raskas lukukokemus. Suosittelen kirjaa erittäin vahvasti kaikille! 4,5/5