Kun vauvaa ei ala kuulua

Kun kaikki ne voimalauseet ”se tapahtuu mikä on tapahtuakseen” jne. eivät ole enää itseä varten.

Kun yhtäkkiä onni muiden puolesta alkaa vähentyä.

Kun asioita ei enää jännitä (voi, alkaakohan ne menkat tässä kuussa vai ei), vaan enemmänkin alkaa ahdistaa aina tuttujen oireiden alkaessa toistua kuukaudesta toiseen. Ei ne menkat ole vielä kertaakaan yllätyksenä tulleet.

Kun alat vihdoin ymmärtää, että sillä ei ole merkitystä juotko greippimehua, syötkö kuningatarhyytelökapseleita vai elätkö kurinalaisesti tai kurittomasti.

Kun mitään täydellistä ajoitusta ei vain ehkä olekaan.

Kun haluaisit lyödä vain hanskat tiskiin ja sanoa, että olen jo riittävästi lykännyt elämää. Kun vihdoin toteat, että ehkä on vain pakko jatkaa elämää niinkuin mitään ei ikinä tapahtuisi. Ettei voi varmuuden vuoksi lopettaa asioita x, y ja z.

Kun oikeasti tiedät jo, että pahimmat pelot voivat pitääkin paikkaansa. Se, mitä olet valmiiksi koko ajan jo petaillut varmuuden vuoksi.

En vain ymmärrä.