Still alive
Täällä ollaan! Pidin tuossa pienen blogibreikin, sillä koko maailma tuntui välillä kaatuvan päälle. Vauvakuume tuntui aiheuttavan mun elämääni vain negatiivisia asioita niin parisuhteelleni kuin mielelleni enkä halua elämääni mitään turhaa negatiivisuutta. Vauvajutut pyörivät riivatun lailla mielessäni taukoamatta.
Kirjoittelin useaan otteeseen ajatuksiani blogiin, mutta sitten kuitenkin poistin ne heti julkaisun jälkeen tai painoin deleteä jo ennen julkaisua. Kaikki ajatukset tuntuivat liian henkilökohtaisilta jakaa yhtään kenenkään kanssa – siis riippumatta siitä, että tunnistaako kukaan minua. Aloin joogata hullun lailla. Koko ajan väsytti, oli paha olo. Taisin jotenkin upota hetkeksi.
Avasin vihdoin sydämeni miehelleni ja keskustelimme avoimesti asiasta. Hän ei ollut lainkaan kai ymmärtänyt mitä kannoin mielessäni koko ajan. Puhuminen auttoi ihan uskomattoman paljon. Niin ja tietysti vähän sen keskustelun lopputuloskin <3 Nyt vauva on saanut luvan tulla ja mä olen saanut sulatella rauhassa asiaa.
Välillä saan pienen paniikin, että olenko oikeasti valmis tähän (ja mitä meidän parisuhteelle käy, jaksanko mä valvoa kun oon niin huono nukkumaan muutenkin, miten koirat pärjää, mitä jos oon huono vanhempi, mitä jos mun elämääni astuu joku jatkuva pelko jnejne), mutta sitten toisaalta musta tuntuu siltä, että tapahtui mitä vaan, en voi tämän valmiimpi enää olla. Yritän jotenkin valmistautua henkisesti siihen, että voi olla, että me jäädään kaksin. Että en tulekaan raskaaksi. Tai että tulen, mutta saan keskenmenon. Tiedän, ettei noihin voi oikeasti valmistautua. Jotenkin tuntuu, että otetaan ihan valtavia riskejä kun halutaan lapsi. Altistetaan itsemme surulle, jota ei ole tarvinnut kohdata koskaan aiemmin, pelolle, jollaista ei ole aiemmin ollut. Mutta silti me halutaan antaa sille mahdollisuus.
Universumi päättäköön!
Kuva täältä
