Lilly Korpiola: Pitkä tie äidiksi.

Kuvan lähde: Kirja.fi

Löysin tämän kirjan lähes vahingossa selatessani Bookbeatin kirjavalikoimaa. Olen paljon pohtinut sitä vaihtoehtoa, mikäli me emme voikaan saada omaa biologista lasta, olisimmeko valmiita ryhtymään adoptioon. Siksi tartuinkin tähän kirjaan. Pitkä tie äidiksi -kirjassa Lilly kertoo omasta ja miehensä Antin taipaleesta Intiasta adoptoitujen veljesten, Vickyn ja Rahulin, adoptioon. Pojat ovat jo 8- ja 13-vuotiaita, joten heidän kanssaan kohdataan erilaisia haasteita kuin vaikkapa adoptoidun vauvan kanssa. Lapset joutuvat opettelemaan kokonaan uuden kulttuurin ja kielen, ja samalla ylläpitämään suhdetta vanhaan kotimaahan. Perheessä kokataan intialaista ruokaa, kuunnellaan intialaista musiikkia ja vietetään aikaa samasta lastenkodista Suomeen adoptoitujen lasten ja heidän uusien perheidensä kanssa. Samalla vanhemmat pyrkivät rakentamaan korjaavaa suhdetta lapsiinsa.

Kirjaa lukiessani minulle tuli aina välillä sellainen olo, että eihän se adoptio olisikaan mikään pettymys, vaan vain toisenlainen perhekokemus. En tiedä tuleeko oikeastaan vauvakuume siitä, että haluaisin juuri itse kantaa biologisen lapseni vai onko oikeasti minulla halu tulla vanhemmaksi… kumpikin kuulostaa aivan omalla tavallaan tosi hienolta. Kai tämä on sitä henkistä valmistautumista siihen, että kaikki vain eivät voi lapsia saada. Samalla kuitenkin ymmärsin, että adoptio on huomattavasti haastavampi tie kuin biologisen lapsen saaminen. Jokaisella adoptio-lapsella on takanaan vanhemman hylkääminen (joko vanhempi on kuollut tai tahallisesti hylännyt lapsensa) sekä usein valtaväestöstä poikkeava etninen tausta. Lapsi joutuu muuttamaan kokonaan pois omasta kulttuuristaan vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten luokse ja hänellä on taakkanaan hylkääminen, mahdollisesti myös erilaisia traumoja sekä puutteita aiemmassa hoidossa. Lapsi joutuu kohtaamaan rasismia. Hän joutuu opettelemaan uuden kulttuurin säännöt. Tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja käsittelemään traumojaan. Kirjassa käsiteltiin paljon myös sitä, ettei adoptiolasta voi samalla tavalla kasvattaa, vaan hänen kanssaan joutuu aivan erilaiseen tilanteeseen, jossa kaiken vuorovaikutuksen tulee olla korjaavaa. Lapsi saattaa raivota koetellessaan uuden vanhemman rajoja, ja todellisuudessa hän kaipaa rakkautta ja tukea, muttei pysty välttämättä sitä ottamaan vastaan. Adoptiolapsi on aina tietyllä tavalla erityistarpeiden lapsi.

Suosittelen kirjaa erityisesti heille, jotka ovat tällä hetkellä jossain kohtaa adoptioprosessia: vasta pohtimassa vaihtoehtojaan tai jo prosessissa pidemmällä oleville. Kirjasta saa hyviä vinkkejä adoptiovanhemmuuteen valmistautumiseen ja oman tunne-elämän myrskyjen tukemiseen koko prosessin aikana.

Kirja oli sisällöltään hieman jäsentelemätön ja aiheet pomppivat edes takaisin ja sitten taas palasivat takaisin aiempaan aiheeseen. Kirjassa oli usein myös toistoa. Olisin ehkä kaivannut kirjaan selkeämpää juonta ja punaista lankaa, joka olisi kuljettanut sen läpi, esimerkiksi enemmän kronologisesti Lillyn oma tarina. Loppua kohden lukeminenkin alkoi sujuvoitua ja teksti adoption ongelmista ja tulevaisuudesta olin oikein mielenkiintoista lukemista. Samalla myös aiempi teksti alkoi muodostua mielessäni järkevämmäksi kokonaisuudeksi. 4/5