Pieniä sairauksia

Minulla todettiin vuosi sitten, marraskuussa 2015, kilpirauhasen vajaatoiminta. Olin jatkuvasti uupunut. Kun tulin töistä, en kyennyt tekemään mitään. Makasin sohvalla. Mieheni yritti patistaa minua lenkille, en vain jaksanut. Joskus kävin, mutta tulin entistä väsyneempänä takaisin kotiin. Söin huonosti vähän mitä sattui. Kalorit olin vetänyt niin minimiin kuin kehtasin. Silti painoni nousi tosi nopeasti tosi paljon. Kun kollegani vihjasi, että oireeni ovat kuin hänellä ja hän sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, tartuin heti vinkkiin ja hakeuduin hänen suosittelemalleen yksityislääkärille.

TSH-arvoni oli koholla, mutta lääkärin mukaan se ei riitä pelkän diagnoosin saamiseksi. Onneksi lääkäri oli kuitenkin vastoin monia kollegoitaan valmis kokeilemaan tyroksiinia jo oireideni vuoksi. Meni pari päivää, ehkä viikko, lääkkeen aloittamisesta, kunnes yhtäkkiä tuntui siltä, että joku on sytyttänyt valot! Aloin virkistyä. Ja kun maailmassa alkoi olla värejä, oli helpompi alkaa pohtia muita ongelmakohtia.

Lääkäri varoitteli, että pelkkä lääkitys ei välttämättä korjaa kaikkia ongelmiani. Sairastumisen aikoihin kertynyttä painoa se ei suoraan poista tai tee liikunnasta välttämättä sen kivempaa. Se ei välttämättä myöskään täysin poista väsymystä. Olin kiduttanut itseäni jatkuvasti erilaisilla nettidieeteillä pyrkiessäni pysäyttämään painon nousun. Tulihan joka suunnasta kommenttia, että lihavuus on vain laiskuutta ja ”pitää ottaa itseään niskasta kiinni”. Ai luoja, miten paljon televisiossa juuri sinä syksynä pyöri laihdutusohjelmia. Sohvalla maatessani tuli niitä katsottua. Söin parhaimmillaan kuukausia 1200 kilokaloria. Kärsin mieliteoista. Lääkäri totesi, että mitä todennäköisemmin kärsin myös ns. säästöliekki-ilmiöstä. Aineenvaihduntani on stopannut.

Miten sellainen säästöliekki sitten selätetään? Siitä lisää seuraavassa postauksessani!