Mietittiin pikkutyttöinä parhaan ystäväni kanssa aina välillä, että miltä me näytetään sitten aikuisina naisina tai miltä meidän siskot ja veljet tulee näyttämään. Näin itseni sellaisena jakkupukuisena toimistotyöntekijänä, jolla on nuttura. Me usein myös leikittiin siskon kanssa toimistoa, jossa naputettiin kirjoituskoneella ja faksattiin tärkeitä papereita ja meillä oli omat passit. Kaikilla aikuisilla piti olla passi.

Silloin 8-vuotiaana aikuisuus tuntui sellaiselta hillityltä ja hallitulta. Uskoin pitkään, että aikuiset ei koskaan juokse. Ei edes silloin jos talo palaa. Ne vaan hölköttelisi sellaista hillittyä vauhtia.  Aikuisilla on sellainen sisäinen neuvopankki jokaiseen tilanteeseen ja kysymykseen. Niillä ei myöskään ole aikaa katsoa elokuvaa loppuun. Ne syövät kaikkia ällöttäviä ruokia suurella nautinnolla, kuten esimerkiksi suolakurkkuja tai kaalilaatikkoa, ne eivät syö ollenkaan karkkia. Aikuiset naiset istuvat AINA jalat ristissä. Aikuiset pukeutuvat pitkiin kalsareihin ja tuulipukuihin joka päivä.  Aikuisten lempipuuhaa on siivoaminen. Aikuiset kyläilevät toistensa luona vain, jotta voivat istua ja puhua toisilleen. Määrittelin lapsena, että aikuisia olivat kaikki yli 20-vuotiaat ja vanhoja ihmisiä olivat kaikki yli 30-vuotiaat. Paras ikä oli 16v.

Tietysti lapsen käsitystä aikuisuudesta muokkaavat eniten omat vanhemmat ja läheiset aikuiset. Lapset matkivatkin usein omien vanhempien tekemiä juttuja omissa leikeissään. Nyt kun alan lähestyä jo itselaatimassani aikajanassa vanhuutta, minua alkaa mietityttää se aikuisuus. Koska muutuin aikuiseksi? En osaa määritellä sitä tarkkaa aikaa sille, koska nuoruus loppui ja aikuisuus alkoi. Tiedän kuitenkin, että käyttäydyn pääsääntöisesti kuten aikuinen. Ulkoilemaan lähtiessäni näytän nykyään hyvin paljon omalta äidiltäni ja olen alkanut ymmärtää pitkien kalsareiden ihanuuden. Pukeudun mukaviin vaatteisiin enkä voisi kuvitellakkaan liihottelevani ympäriinsä epämukavissa housuissa, joissa tulee heti kylmä. Käytän kesäisin aurinkorasvaa. Ruuan kanssa meillä syödään salaattia. Luen sanomalehden viikonloppuaamuisin.

Mutta henkisesti en koe aina olevani sellainen hillitty ja hallittu kansankynttilä, jollaiseksi itseni lapsena kuvittelin. Minulla on lyhyt pinna, inhoan muutoksia ja mökötän saadakseni huomiota. Ärsyynnyn helposti ja olen välillä itsekäs. Piilotan mansikat jääkaapissa salaattien taakse, koska haluan syödä kalliit herkkupalat itse. Syön herkkuja sohvalla sen jälkeen kun lapsi on mennyt nukkumaan vaikka ei ole karkkipäivä. Rakastan niitä pieniä hetkiä, jolloin voin olla kotona yksin ja ottaa päikkärit. Välillä kauhistelen sitä, että miten tällaisena keskenkasvuisena osaa sitten kasvattaa lasta oikein. Niin, että hänestä tulee ystävällinen ja muita kunnioittava ja arvostava yksilö. Olen huomannut, että tässä touhussa kasvaa itsekin aika paljon samalla.

Kun työskentelen pienten koululaisten kanssa ja yritän olla roolimallina heille päivittäin, ei energiaa enää riitä aina kotiin asti. Teen kuitenkin parhaani ja tunnen onnistuvani silloin kun lapsi kertoo minulle murheensa tai kysyy neuvoa, vaikka en olekkaan hänen äitinsä. Tunnen itseni eniten aikuiseksi silloin kun juon teetä ja luen sanomalehteä tai menen hakemaan lapsen päiväkodista. Enkä edelleenkään tykkää suolakurkuista, vaikka olenkin jo melkein vanha ihminen. 🙂

Lapsellista maanantaita!