Aurinkoinen talvipäivä. Pihalla on juuri sopivasti pakkasta, mieto tuuli saa liikettä hiukseeni ja lumi kimaltaa auringon voimasta kuin tuhansina timantteina, jotka ovat niin kauniita, että se saa lapset uskomaan timanttien olevan todellisia. Illuusio murtuu vasta kosketuksesta, mutta se ei poista kimalluksen kauneutta.

Tänään minä itken. Kyyneleet pakkautuvat tahtomattani silmäpieliini ja ilman lupaa, ne haluavat valua hiljalleen poskiani pitkin lumen kauneuteen. Kuuntelen äänikirjaa toivosta ja sen merkityksestä elämään. Toivo. Voima, joka saa meidät jaksamaan pimeinäkin aikoina eteenpäin. Mutta joskus toivo himmenee, kuin tuikun liekki palattuaan useita tunteita luotuaan tunnelmaa ja kauneutta koteihimme.

Elämään kuuluu onnellisuutta, iloa, ahdistusta, menetystä, surua, epätoivoa ja kaikki muita tunteita, mitä sallimme itsemme tuntevan. Jokainen kokee elämänsä kokemukset eri tavoin ja vaikka kokisimme samanlaisen menetyksen, kokemamme tunteet ovat yksilöllisiä. Niissä voi olla aihetta samaistumiseen sekä tuttuja piirteitä, mutta emme ikinä voi tietää miten toinen kokee esimerkiksi läheisen menetyksen.

Mutta entä jos menettää minuutensa? Entä jos joku päivä huomaa, että on vain varjo entisestä? Entä jos huomaa, että syy onnettomuuteesi on elämäsi aikana tehdyt valinnat, jotka vain sinä olet tehnyt?

Olen onnellinen, että elämääni kuuluu ihmisiä, jotka aidosti välittävät minusta ja olen saanut tuntea paljon rakkautta. Tein vähän aikaa sitten listan asioista, mistä pidän, nautin ja jotka tekevät minut onnellisiksi. Asioita oli paljon ja olen erittäin kiitollinen niistä kaikista. Koen olevani etuoikeutettu, että vastoinkäymisistä huolimatta olen uskaltanut elää. Mutta  välillä huomaan pohtivani, että entä jos olen rakastanut mielikuvaa elämästäni, enkä todellisuutta.

Sanoisin, että niin vahvuuteni, kuin myös heikkouteni on, että en luovuta helposti. Olen huono päästämään irti asioista tai ihmisistä, jotka tuovat tuskaa elämääni. Minä uskon ihmisyyteen, uskon hyvään. Toisinaan kuitenkin havahdun ajattelemaan, tekeekö se minusta naiivin ja helposti hyväksi käytettävän. Toivon, että jonakin päivänä osaan olla armollinen itselleni ja antaa itselleni yhä enemmän itsemyötätuntoa. Haluan olla enemmän ihminen itselleni.

Haluan muille hyvää ja olen valmis auttamaan muita monin eri tavoin. Mutta nyt minä tarvitsen toivoa ja voimaa siihen, että löydän jälleen valon minuuteeni. Minuuttani ja itsetuntoani raastaa katteettomat lupaukset, sanat ilman tekoja sekä tunne riittämättömyydestä.

Minä tiedän, että minä riitän. Muistan pienen tytön keltaisissa haalareissa, joka ostaa isällensä magneetin, jossa lukee, että vaikka joku päivä löydän oman prinssin, isä on aina kuningas. Prinssien ja prinsessojen elämä ei valitettavasti näyttäydy tosielämässä aina yhtä ihanteellisina kuin elokuvissa.

Pakenen vaikeuksia suorittamalla  elämääni, että pystyn kestämään kaiken sen, mitä olen kokenut. Toisaalta suorittaminen antaa minulle taloudellisesti mahdollisuuksia toteuttaa haaveitani. Työstän kaikkia kokemuksiani, tunteitani, suhdetta itseeni ja myönnän, ettei se ole helppoa. Se vaatii päättäväisyyttä ja uskoa elämään sekä uskallusta turvautua toisiin, kun kokee, että on itse hukkumaisillaan pään sisäiseen kuohuntaan, joka ei anna tilaa hengittää, lupaa rauhoittua.

Nyt minä haluan rakastua itseeni. Enemmän kuin koskaan ennen. Haluan kokea, tuntea ja elää. Haluan enemmän kuin kaiken ja asettaa itseni elämäni ykkösprioriteeksi. Sillä lopussa, me kaikki olemme yksin.

Tänään 23.2.2023 olen ollut 30-vuotias tasan 50 päivää. Kaupassa käydessä ajattelin, että voisin ostaa itselleni onnea 50-kortin, ihan vain vittuilemisen ilosta itselleni. Mutta en ostanut, koska olen elänyt ylivarojeni ja näin loppukuusta budjettiin ei mahdu minkään sortin vittuilu onnittelukortit edes itselleni. Vittuiluun tosin on syytä, miten 30-vuotias vieläkin onnistuu mokaamaan raha-asiat niin, että kuun viimeiset päivät manifestoidaan ilmaisia lounaita oikein todenteolla.

En halua määrittää itseäni rahan kautta. Toki haluan, että tulen taloudellisesti toimeen eikä tarvitse harva kuukausi nöyrtyä ja pyytää läheisiltä rahaa lainaan. Se ei ole mieltä ylentävää puuhaa, mutta kyllä, minä sosiaalialan ammattilainen, joka valmentaa muita elämänhallinnassa, on ihan kuset housussa välillä itsekin. Eikös se niin mene, suutarin lapsella ei ole kenkiä? Kerran loin jo Onlyfans-tilin hädän hetkellä. Sisältöä en vielä julkaissut, mutta mielessäni on edelleen täysin toteutumiskelpoinen konsepti. Tosin toivon, että uraani ajatellen, jätän tämän kortin käyttämättä.

Aikuisuus on ollut helvetin iso ansa viime aikoina. Olen kirjaimellisesti ollut sellaisen punahilkan roolissa, jonka silmät on suljettu ja mummo opastaa kädestä pitäen suoraan suden suuhun. Pieniä esimerkkejä, joista pystytte ymmärtämään tämän minun antimidaksen kosketuksen lahjani, jolla tarkoitan sitä, että kaikki mihin kosken, puuttuu paskaksi.

Viime syksynä kotiin tuli vesivahinko, ei siinä mitään, voisi käydä kelle vain, onneksi oli vakuutus kunnossa. En saanut sijaisasuntoa, vuokrasin paniikissa mökin Karkkilasta. Tätä aivopierua en voi todellakaan vieläkään ymmärtää. Asun Helsingissä ja muutan evakkoon Karkkilaan, keskelle ei mitään ja mahdollisimman kauas työpaikoistani. Veikkaan, että olen jotenkin tuona hetkenä romantisoinut Suomen luonnon vaikutuksen mielen hyvinvointiin, mutta niin. Tulipahan tehtyä.

Karkkilan mökki. Ihana sijainti, upea luonto, koiralla tilaa olla. Ja tilaa oli myös minulla, sillä sieltä mökiltä ei ollut minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Kokeilin Elisat, Teliat, Sonerat ja DNA:t, mutta sama lopputulos, ei kenttää. Mökin lämmitys syksyllä pelkällä puulla oli työläämpää kuin ajattelin, tätä tosin olisi helpottanut toimiva takan ovi. Tästä vielä selvisin.  Mutta hiljalleen sähköttömyys, yhteettömyys, hiiren papanat ja aurinkokennoilla toimivat sähköt saivat hiukseni harmaantumaan nokeentumisen lisäksi. Tällä kertaa kävi kuin elokuvissa, juuri kun elän askeettisesti, niin jokin ylempi voima vielä tekee ”autostani” ajokelvottoman. Siinä vaiheessa kävelin keskelle metsää ja istuin kannen päällä hetken miettien: ”mitä vittua nyt taas”.

Ei liene kenellekään yllätys, että luovutin mökin suhteen. Kun menin hakemaan tavaroitani vuokrasuhteen aikana, olivatkin kaikki tavarani kadonneet. Ikään kuin en olisi ikinä mökillä ollutkaan ja hupsista heijakkaa, yhtäkkiä olin keskellä mökkipetosvyyhtiä.

Tässä esimakua tästä tulevasta sekamelskaisesta blogistani, sillä tänään 30 vuotiaana ja viisikymmentäpäiväisenä päätin, että alan tehdä enemmän asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Yksi niistä on kirjoittaminen. Toivon, että sitoudun tähän, kehityn tässä ja saan hymyn tai toivon pisaran edes yhdelle toiselle.

Tervetuloa matkaan.