Kesäksi kuntoon: Et ole täydellinen, eikä ole kukaan muukaan

Puolileikillisen kesäkuntohaasteeni haastavin viikko on takana. Kuukauden mittaisen projektin aikana olen ottanut tarkasteluun erilaisia pieniä fiksattavia asioita elämässäni. Ensimmäisellä viikolla keskityin juomaan vettä, toisella tarkkailemaan nukkumistottumuksiani.

Tämän viikon teema oli olla valittamatta ja märehtimättä turhia. Etenkin halusin kiinnittää huomiota tilanteisiin, joissa on vaarana jäädä vellomaan omaan riittämättömyyden tunteeseensa ja keskittyä sen sijaan arvostamaan sitä mitä on.

Rakastan sosiaalista mediaa ja pääosin inspiroidun ja iloitsen siitä, mitä näen. Mutta toisinaan upeiden treenitulosten, vitivalkoisten hymyjen, ilmeisen laantumattoman harjoitteluinnon ja ylitsevuotavaisen aikaansaamisen katseleminen käy oman itsetunnon päälle. Jos vertaa omaa elämäänsä siihen, millaiseksi muut oman elämänsä esittävät, alkaa oma todellisuus tuntua, no, turhankin realistiselta. Sellaiselta, jossa ei olla koko ajan ihanasti. Jos itsekin markkinointiviestinnän ammattilaisena ja jonkinlaisena median moniottelijana meinaa välillä unohtaa, että kaikki ei ole aina sillä tavalla miltä näyttää, niin kuinka onkaan pienten laita maailmassa? Jos itsekin kokee välillä eeppistä riittämättömyyttä kanssaihmisiinsä nähden, kuinka moni muukin välillä ahdistuu oman elämän ja Instagram-filtteröidyn maailman välisen eron suuruudesta?

Oma bloggaustapani on sekä filosofisin että puhtaasti ajankäytöllisin perustein olla turhaan retusoimatta elämääni ideaaliksi. En halua antaa sellaista kuvaa, että olen superjumppari, jonka elämä on silkkaa kivojen treenivaatteiden, superfoodsmoothieiden ja auringonlaskussa kesken lenkin otettujen täydellisten otosten kavalkadia – koska se ei sitä todellaankaan ole. Totta kai on painonnostoa, raakakakkuja ja uusia lenkkareita. Mutta on myös kestotatinainen blenderi, baarissa istumista, välillä kehnoja treenejä, napaläski ja silmäpussit. Jos haluaisin esittää elämäni ideaaliksi, en ehtisi muuta tekemäänkään. 

Tämän viikon haasteessa on ollut pitkälti kyse asennoitumisesta. Siitä, että ymmärtää kontekstin ja osaa suhteuttaa itsensä siihen. Olen monta kertaa puhunut siitä, että omat treenitavoitteet ja -tulokset pitäisi suhteuttaa omaan elämäntilanteeseensa, mutta samaa pitäisi harjoittaa myös muilla osa-alueilla. Tietenkin maailmassa on pilvin pimein itseä kauniimpia, fiksumpia, voimakkaampia ja mukavampia ihmisiä, ja paljon niitä, jotka päihittävät minut jokikisessä edellämainitussa. Mutta mitä sitten? Jos nyt jään märehtimään sitä, että tuolla on kireämpi keskivartalo, tuolla kovempi maastavetotulos, tuolla kauniisti aseteltu ruokakuva ja tuolla ilmeisen ihmeellinen parisuhde, en välttämättä tajua arvostaa sitä, mitä minulla on tässä ja nyt: täysi vatsa hyvästä itse valmistamastani ruoasta, jota rakas ystäväkin kävi syömässä ja vilkkaan keskustelun lomassa en edes ajatellut napata siitä kuvaa, lepopäivästä kiittävä ruumis, riippumatto josta tätäkin kirjoitusta naputtelen ja stereoista parvekkeelle soljuva laiska country. Ei hassummin.