Kun crossfittaaja on sokkotreffeillä

Eräs tuttu järjesti minulle taannoin sokkotreffit, elämäni ensimmäiset laatuaan. Mikäs siinä, neilikka rintaan ja kadunkulmaan sovittuna ajankohtana odottamaan tyyppiä, josta tiesin vain etunimen ja sen, että hän treenaa paljon.

Treenaamisesta olikin sitten helppo aloittaa juttelu, se kun meitä yhdisti. Tai näin luulin. Sillä kolmas lause, jonka mies virkkoi, oli painokkaasti lausuttu:

”Mä vihaan crossfitiä.”

Sehän alkoi vahvasti! Iso siivu treffeistä kuluikin sitten siihen, kun yritin selittää, että ristiinkuntoilu ei ole pelkkiä kippileuanvetoja ja paskalla tekniikalla tehtyjä tempauksia. Kiltisti treffikumppani kuunteli ja luulen että mielipidekään ei treffien jälkeen ollut enää yhtä jyrkkä, kun harhaluuloja ja vääriä käsityksiä oli kumottu.

Toisia treffejä ei kyllä tyypin kanssa tullut. Ei crossfit-vastaisuuden takia, mutta en voi kieltää etteikö olisi parempiakin lähtökohtia deittailulle kuin se, että toinen pitää toisen intohimoa turhanaikaisena pelleilynä. Ei miehen tarvitse olla yhtä tohkeissaan crossfitistä kuin minun, mutta jonkinlainen ymmärrys sille, mitä toinen tekee tuntikausia viikossa, on kyllä paikallaan. Ja se, että ei kavahda repsottavia käsinahkoja. Tai jälkihikeä. Tai sitä että nainen tulee suoraan treeneistä treffeille ilman tissiliivejä. 

Eipä siinä, jatketaan harjoituksia. Olen saanut kovasti kiitosta treffiaiheisista postauksista, niin täällä blogissa kuin ihan kadulla keskellä päivää. Mahtavaa, että ihmissuhdetötöilylläni on sentäs viihdyttävä hopeareunus!