Kympin tytöt kuntosalilla

Eli sananen siitä, kuinka kaikesta elämässä ei saakaan arvosanaa ja kultaista tähtitarraa.

kympin_tytot.jpg

Kirjoitin muutama viikko takaperin riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteista treenissä. Sain kriittistä (ja varsin aiheellista, myönnetään!) palautetta siitä, että negailen liikaa – mutta myös paljon tunnustuksia lukijoilta, jotka tuntevat samalla tavalla. 

Olen pyöritellyt asiaa päässäni viime päivinä ja päätynyt keittiöpsykologisessa hengessä nimittämään tätä kympin tytön syndroomaksi.

Tiedätte kyllä kympin tytöt. Ne maakuntien ja kasvukeskusten koululaitosten Hermione Grangerit (sukupuolesta riippumatta), jotka ovat vaarassa hajota pätemisensä ja oppimisensa tarpeen alla. Ne, joiden on vaikea hahmottaa onnistumisia, jos kukaan muu ei ole sitä kertomassa papukaijamerkkien ja stipendien kera.

pumpui_italia.jpg

Kympin tyttö noudattaa kouluvuosienkin jälkeen kaavaa, jossa kaikista suorituksista tarvitaan kiitettävä arvosana ja kultainen tähtitarra. Jos ulkoista validointia ei ole saatavilla, voi turvautua lukuihin ja numeroihin sekä siihen, että vertailee itseään armottomasti muihin. 

Työ- ja talouselämässä puhutaan välillä siitä, kuinka naisten liiallinen itsekritiikki ja kokemus riittämättömyydestä aiheuttavat ahdistusta – ja estävät näitä etenemästä urallaan. Saman kaava toistuu myös harrastuksissa, etenkin aikana jolloin treenikin on arvostelusuoritus ja harrastemielessä douppaaminen yleistyvä ilmiö. 

Mitä enemmän olen puhunut tästä asiasta, sitä useampi on tunnustanut samanlaiset tuntemuksensa. Etenkin crossfit-saleilta olen löytänyt kohtalotovereita. Vaativuus ja suorituskeskeisyys houkuttavat, mutta tuottavat myös turhankin kovia paineita.

pumpui_thruster.jpg

Itse en ollut siinä mielessä perinteinen kympin tyttö, että olisin ollut kiltti ja hiljainen tai – kuten jotkut ilkeästi kympin tytöistä sanovat – elämälle vieras. Koulumenestys, tavoitteellinen harjoittelu sirkuskoulussa, goottailu ja kiljupunkkarien kanssa kaupungilla notkuminen vain kävivät jotenkin yksiin. En ole mikään akateeminen supermenestyjä, enkä koskaan tehnyt graduani loppuun, kun menin mieluummin töihin. 

Kympin tytön suorituspaineista sen sijaan olen nauttinut ja kärsinyt koko elämäni. Koulunkäynti oli helppoa, eikä 9,8:n keskiarvoon pääseminen vaatinut oikeastaan minkäänlaisia ponnisteluja. Muistan edelleen elävästi sen kriisin, jonka koin lukiossa: en ollutkaan ainoa hyvä! Ja kun kaikki asetettiin arvostelussa Gaussin käyrälle, joku toinen saattoi tosiaan olla parempi kuin minä. Olen yrittänyt päästä eroon ajatuksesta, että olen tehnyt jotain merkittävää vain silloin, kun saan sen hemmetin tähtitarran – etenkin koska aikuiselämässä tarroja ja kiitoksia jaellaan melkoisen kitsaasti.

Suorituskeskeisyys on treenaamisessa sekä siunaus että kirous. Toisaalta se kannustaa tavoittelemaan asioita, toisaalta se lamaannuttaa. Kun on aina saanut lähestulkoon kaikesta kympin saman tien ja vähälläkin yrittämisellä, on ollut tuskallista huomata olevansa korkeintaan seiskan arvoinen tempaaja. Tai että oppimiseen menee paljon kauemmin kuin monilla muilla. Kelpaamisessa on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että kelpaisi itselleen: tuskinpa kukaan muu maailmassa määrittää minua sen kautta, kuinka nopeasti kehityn painonnostossa, joten ei pitäisi minunkaan.

hct_lotta.jpg

Koulu on siitä kummallinen paikka, että siellä omaksutut mallit eivät päde kovinkaan moneen asiaan tosielämässä. Gaussin käyrä on paska mittari yksilön elämässä: toisen onni ei ole itseltäsi pois, kyykättyjen kilojen määrä ei ole universaali vakio, josta sinulle on annettu vain pikku murunen. 

 

Oletteko samaa mieltä? Tunnistatteko näitä tuntemuksia itsessänne? Puhuinko pelkkää keittiöpsykologista potaskaa? Sana on vapaa! 

ps. Vielä ehdit äänestää allekirjoittanutta Fjällräven Polar Expeditioniin, kliketiklik!!!!

(Ensimmäinen kuva Jussi Helttunen, viimeinen kuva Kari Koskinen)

Kommentit (19)
  1. Hyvä kirjoitus (taas), joka kolahti kyllä tähän lukijaan. Ihan voisi olla omasta suusta nuo jutut! Paitsi että peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli ”vain” 9,2, joka oli aika laimea luku, kun isosiskolla oli ollut 9,4. Tosin hävisin vertailussa siskolleni aina kaikessa muussakin (mikä ei välttämättä ole sitä suorittamisen tarvetta yhtään ainakaan vähentänyt). Nyt kärsin samasta asiasta vielä aikuisenakin; kaikessa pitäisi olla heti hyvä ja en osaa olla ollenkaan armollinen itselleni. Hävettää, jos en heti osaakaan jotain ja ennemminkin pitäisi vielä olla helvetin hyvä – mieluiten paras. Olen kyllä jo herännyt siihen, että ongelma on vain mun omassa päässä, kuinka raskasta täydellisyyden tavoittelu on ja pitäisi antaa siimaa itselleen. Vielä kun oppisi miten… Heräsipä vain kysymys, lähteekö tämä kympin tytön syndrooma jo lapsuudesta ja kasvatuksesta? Tekisimmekö lapsillemme palveluksen, jos vaatimusrimaa laskettaisiin vähän ja se seiska olisikin ihan OK?

  2. Siis mää olen kyllä kanssasi ihan samoilla linjoilla! Koulussa kympin tyttö, ja aikuisiällä aloitettu kovempi ja tavoitteellinen salitreenaaminen on kyllä vaikuttanut paitsi kroppaan, myös pääkoppaan. On ollut hirveän hankalaa hyväksyä se, että oma kroppa ja geenit on esimerkiksi luotu kestävyysharjoitteluun, kun taas oma intohimo vetää salin puolelle. Ensimmäisen vuoden tai kaks oli hirveän hankalaa kestää sitä, että muiden kyykkykilot ja muut nousi ihan eri tahtiin kuin omat, mutta nykyään pyrin vertailemaan itseäni vaan aiempaan itseeni. Ja toisaalta pyrin myös ajattelemaan sitä, että se, että joutuu tekemään kovemmin töitä tavoitteidensa eteen kuin joku toinen, tekee sen tavoitteen saavuttamisesta entistäkin siistimpää! 

    Toinen juttu, mikä liittyy toisiin vertaamiseen, on se, miten sen tekee. Jos vertaa itseään toisiin ajatuksella ”vitsi tuo kyykkää isoilla painoilla, mää en pysty ku puoleen tuosta…” versus ”vitsi toi kyykkää isoilla painoilla, mäkin kyllä pystyn tohon puolen vuoden päästä” on aika iso ero siinä, miten puhuu itselleen. Koska sillä, mitä ja miten itsestään ajattelee, on ihan hirvittävän iso merkitys. 

    Ja vielä loppukaneetiksi: näin joskus hyvän lainauksen, jossa luki ”Don’t compare your chapter one to someone else’s chapter 20”. 

    Huh, tulipa pitkä kommentti! Mutta siis et ole yksin ajatustesi kanssa. Treeni-iloa ja huippua viikkoa!

     

     

    1. Koska sillä, mitä ja miten itsestään ajattelee, on ihan hirvittävän iso merkitys.”

      Juuri näin! Monesti salilla on tullut katsottua, kun joku todella tikissä oleva mimmi vetää hyvännäköistä treeniä, ja tulee ajateltua ”hei määki tahon!” 🙂

    2. Kiitos kommentista! Tunnistan tuon saman turhautumisen, kun oma kroppa ei vissiin ole tehty voimailuun vaikka pääkoppa sitä haluaisikin. Onpahan ainakin kehityttävää 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *