Realismista ja tavoitteista

Maanantain treenikatastrofin jälkeen tunsin jälleen houkutusta lyödä painonnostokengät tiskiin ja lopettaa urheiluhommat kaikkinensa.

Mutta enhän minä urheilua lopeta, vaikka aina säännöllisin väliajoin kyseenalaistankin sen sopivuuden fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnilleni. Juttelin asiasta muutaman luottoihmisen kanssa ja pyörittelin ongelmaa itsekseni. Sain lopulta tiivistettyä ongelmani urheilun saralla kahteen asiaan:

a) olen kunnianhimoinen ja suorituskeskeinen

b) en ole hyvä urheilussa.

Näiden kahden seikan välinen ristiriita on urheiluliitännäisten vammailujeni alkulähde.

Olen toki kehittynyt valtavasti monellakin saralla ahkeran harjoittelun myötä, mutta liikunnallisesti lahjakkaaksi minua ei voi hyvälläkään tahdolla kutsua. Opin kyllä, voimistun ja edistyn, mutta äärimmäisen hitaasti, paljon hitaammin kuin mitä kunnianhimoni toivoisi. Tästä sitten kumpuaa välillä pohjattomalta vaikuttava turhautumiseni.

Pelkästään fyysistä puolta ajatellen olisi varmaankin parasta, että liikkuisin pelkästä liikkumisen ilosta. Treenailisin vähän ja menisin fiiliksen mukaan. Mutta hyvän mielen liikkuminen ei riitä päänupilleni. Kaipaan lukuja, tuloksia, konkreettisia syitä treenata! Tavoitteiden asettaminen on hankalaa, kun yhtäältä janoaisi hienoja suorituksia ja toisaalta tiedostaa urheilullisuutensa rajat sekä elämäntilanteen, jossa treeni on vain yksi osa isompaa kokonaisuutta. 

Siksi olenkin hieman miettinyt tavoitteitani loppuvuodelle ja ensi vuodelle. Ylätason tavoitteena on toki kehittyä systemaattisesti etenkin voimapuolella ja yrittää treenata myös treenaamisen ilosta, vaikkeivät tuloskäyrät osoittaisikaan ylöspäin. Konkreettisemmalla tasolla olen päättänyt osallistua muutamaan polkujuoksukisaan. Keväällä ajattelin juosta muutaman polkupuolikkaan, syksymmällä maratonin. Ja onhan kalenterissa ilmeisesti sisäsoudun sm-kisat joihin minut on tahtomattani ilmoitettu mukaan 4 x 1000 metrin viestiin Teräsmeduusojen nimissä. Voi luoja.