Sananen henkisestä ja fyysisestä voimasta
Viime viikot ovat menneet treenirintamalla vaihtelevasti. Välillä on kulkenut paremmin kuin koskaan, välillä taas olen vetistellyt treeneissä ihan huolella. Monesti vaikeat asiat tuntuvat kirraavan pään sisäisistä seikoista eikä niinkään siitä, etteikö kroppa pystyisi siltä vaadittuja tehtäviä suorittamaan.
Tavoitteellisen treenin vuodet ovat tuoneet paitsi voimaa ja suorituskykyä myös alati vahvistuvan käsityksen ihmisestä psykofyysisenä kokonaisuutena, jossa kroppaa ja mieltä on mahdoton erottaa toisistaan. Jos pää ei usko, ei kroppa tee. Jos kroppa kremppaa, pääkin alkaa varoa. Pitääkin yrittää löytää keinoja, joilla ruumis ja polla saadaan tottelemaan samaa tavoitetta.
Valmentaja aina välillä huomauttaa minulle siitä, että negatiivinen itsepuhe ei taatusti auta suoritusten paranemista, ja tottahan se on. Jos on varma, että epäonnistuu, ei varmasti synny uusia enkkoja. Siksi viime viikolla syntyikin uusi maven ykkösmaksimi, koska olin aivan varma että kyllä se sieltä nousee. Ehkä ensimmäistä kertaa uusia ykkösiä testatessa olin sataprosenttisen luottavainen itseeni, mikä tuntui erikoiselta.
//www.youtube.com/embed/pYpb7wXmwmo” width=”560″>
Yllä oleva, erinomaisen hieno Henry Rollins -sitaatti on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Paitsi että päänuppi auttaa ruumista toimimaan paremmin, antaa vahva mätisäkki lisäboostia myös mielelle. Jos tietää pystyvänsä liikuttelemaan isoja painoja tai hanskaavansa pitkiä tuskallisia treenejä, tietää selviytyvänsä myös muista eteen tulevista koettelemuksista.
Tätä vahvuusvetoista lähestymistapaa käytin loppuviikosta etukyykyn ykkösmaksimitestissä. Ensimmäinen yritys uudesta ennätyspainosta epäonnistui totaalisesti, puhtaasti siksi että aloin jännittää ja miettiä epäonnistumista jo kun otin tangon räkistä. Hetken hengiteltyäni ja tehtyäni valmentajan vinkistä muutaman sekunnin walk-outin kokeilupainoa isommalla painolla, päätin yrittää uudelleen paremmalla asenteella. Tiesin, että kroppa pystyisi helposti uuteen ennätykseen, joten annoin pollan luottaa siihen, että kyllä se rauta sieltä nousee. Ja niin nousikin, suht kevyesti vielä.
Näemmä olen salavihkaa synnyttänyt sarjan treenaamisen syvintä olemusta luotaavia kirjoituksia. Sananen surkeudesta ja susihuonoudesta käsitteli epäonnistumisen tunteita, Sananen motivaatiosta taas esitteli kehittelemäni kaksivaiheisen motivaatiojärjestelmän. Minkä filosofin maailma onkaan minussa menettänyt!
