Urheiletko ulkonäön takia?
Selailin tänään lounasta pupeltaessani MeNaiset Sportia. Jumituin lukemaan artikkelia kolmen naisen treenifilosofiasta, jossa salilla käyminen oli ensisijaisesti ulkonäön motivoimaa. Heille loputtoman äheltämisen ja kana-raejuustosörsselin syömisen pääsyy oli saada ulkoisesti entistä parempi kroppa.
Toki jutun näkökulmana oli painottaa ulkonäkökeskeisyyttä ja verrata mimmien treenejä näiden muihin suorittamiin kauneudenhoidollisiin toimenpiteisiin kuten silikonien hankkimiseen, naaman kohottamiseen ja tukan kampaamiseen, mutta jotenkin jäi silti kaihertamaan. Ulkonäön vuoksi treenaaminen yhdistyy mielessäni muodikkaaseen ”Strong is the new skinny” -ajatteluun, jossa vahvuus ei suinkaan ole korvannut hoikkuutta vaan on lisävaatimus vähäisen fättimäärän päälle. Eikä oikeastaan vahvuus vaan hyväkuntoiselta näyttäminen. Ne oikeasti vahvat naiset kun eivät aina oikein istu tuohon uuteen kauneusihanteeseen.
Yllä oleva sitaatti on toki kärjistys, mutta itselle se kalskahtaa melkoisen tyhjältä. Kaikki kunnia jutun henkilökavalkadin kaltaisille fitness-tsirbuloille ja heidän ahkeruudelleen ja omistautuneisuudelleen, mutta minun olisi hirmuisen vaikea kuvitella kuluttavani hirmuisen määrän aikaa ja energiaa ensisijaisesti ulkonäkösyistä.
En tietenkään kiellä, etteikö myös omalla treenaamisella olisi jonkinlaisia ulkonäkötavoitteita ja -motivaattoreita. Kun joskus ammoin aloitin lenkkeilyn ja sattumanvaraisen salillakäymisen, ajatuksena oli ensisijaisesti tiputtaa painoa ja timmiytyä, vaikka varressa ei kauheasti ylimääräistä ollutkaan. Nyt taas motivaatiota tarjoaa ensisijaisesti treenin tuoma konkreettinen hyöty: kurinalaisuus, itsensä ylittäminen, lisääntyneet voimatasot ja uudet taidot. Painan nyt noin 20 kiloa enemmän kuin joskus silloin kun ajattelin olevani turhankin taikinainen ja kymmenisen kiloa enemmän kuin silloin, kun lähdin lenkille ajatuksena sulattaa läskiä eikä parantaa juoksukuntoa.
Kun vielä ähelsin pitkin Töölönlahtea kaloreita laskien, treenaaminen tosiaankin tuntui työltä ja velvollisuudelta. Silloin ajattelin ulkonäköä, en kuntoa, ja siksi vihasinkin liikkumista. Kun sittemmin suhteeni treenaamiseen on kokenut melkoisen mullistuksen, myös suhtautuminen omaan kroppaani on muuttunut melkoisesti. Vanha mätisäkki on paremmassa ulkoisessa kuosissa kuin koskaan aikaisemmin, mutta oma asenne siihen on muuttunut sitäkin radikaalimmin. Kun tänään esimerkiksi tein hiki hatussa tempauksia, valakyykkyjä ja yleisliikkeitä, ei mieleen tullut kalorin kaloria. Paitsi mitä nyt lopuksi ehkä ajatus siitä, että onneksi kohta pääsee syömään.
Se, että ulkonäkö on toissijaista, ei tietenkään tarkoita sitä etteikö kohentuneesta olemuksestaan voisi iloita. Pyöristyneistä olkapäistä ja entistä timmimmästä ahterista osaa toki olla fiiliksissä, mutta niiden kehityksen seuraaminen ei ole mikään itseisarvo. Ne ovat sivutuotteita, eivät päämääriä. Hieman samalla tapaa suhtaudun nykyään omiin fitspo-suosikkeihini, kuten crossfit-mimmi Miranda Oldroydiin (yllä, kuva hänen Instagramistaan). Toki ihailen Mirandan järjettömän timmiä kroppaa, mutta sitäkin enemmän sitä, mitä tuolla kropalla tehdään (mm. reilun 130 kilon kyykky).