Onneksi pyörä on keksitty
Luin tuossa taannoin Olli Jalosen Taivaanpalloa, ja tulin hevosvankkureita ja laivanrakennustekniikkaan liittyvissä kohdissa pohtineeksi elämää ennen autoja –ja polkupyöriä. Vaikka sitä ei tulisi välttämättä ajatelleeksi polkupyörän kohdalla, pyörät yleistyivät vasta 1800-luvun loppupuolella. Vaikka pyörään ei tarvita sähköä tai muutakaan kovin monimutkaista, rungosta pitää saada riittävän kestävä ja vakaa että ajaminen onnistuu. Jalosen Taivaanpallo sijoittuu 1500-luvun loppuun ja 1600-luvun alkuun, eikä silloin millään polkupyörillä suhailtu. Jos veisin kilpapyöräni 1600-luvulle, se näyttäisi ihmisistä varmaan avaruusalukselta.
Hitsi vie, miten vaikeaa elämä olisi ilman polkupyörää! Olen aiemmin kertonut intohimoisesta suhtautumisestani pyöräilyyn triathlonin ja siihen treenaamisen näkökulmista. Oikeastaan pyörä on kuitenkin läsnä ihan joka päivä, koska meillä ei ole autoa ja ajan työmatkat pyörällä lähes säässä kuin säässä. Joskus, kun arkiratsua pitää huoltaa ja joudun keksimään muun kulkuneuvon, tuntuu ihan kädettömältä ja jalattomalta. Kaikkeen arkiliikkumiseen menee vaan niin paljon enemmän aikaa ja se tuntuu muutenkin vaikealta.
En tykkää odottamisesta, joten pyöräily sopii luonteelleni hyvin. Pyörät pyörivät eteenpäin sitä vauhtia kuin pyöritän, ja jos on kiire, mennään liikennesääntöjen mukaan sitten sen verran kovempaa, että ehtii. Töihin ajan sellaista vauhtia, ettei perillä tarvitse käydä suihkussa. Muutettuamme Rusalle työmatkani piteni aavistuksen, mutta saan ajaa sen osin Keskuspuiston läpi, joten mielelläni vaihdoin autojen seassa ajamisen pyörätieversioon.
Olen kuskannut pyörän selässä vaikka mitä. Kiinassa asuessani olen suorittanut yhden kansainvälisen muutonkin osin polkupyörällä, koska vein postitettavat laatikot polkupyörän tarakalla postitoimistoon ja lensin arvokkaamman omaisuuden kanssa takaisin. Kiinalainen pyöräni maksoi silloisissa euroissa noin kympin, ja oli tosi pian ihan ruosteessa. Parempaa ei kuitenkaan kannattanut ostaa, koska se olisi heti varastettu. Niinpä ajelin henkeni kaupalla ruosteröttelöllä melkein vuoden, mm. keskellä yötä Tiananmenin aukiolle ennen Kiinan kansallispäivää muiden opiskelijoiden kanssa. Aamulla aukiolla laskettiin ilmoille tuhansia kyyhkysiä.
Väikkärivaiheessa Briteissä yksi pyörä meni säpäleiksi, kun kaksikerrosbussi törmäsi takapyörääni. Onneksi minulle ei käynyt kuinkaan, vaikka sain sormeen ja leukaan pienet naarmut. Suomessa ei ihme kyllä ole sattunut pahempaa, vaikka usein Punavuoressa asuessani pelotti ajaa Fredaa, jossa on liukkaalla säällä riski siihen, että pyörä suistuu ratikkakiskon uraan. Nykyisellä työmatkalla eniten pelottaa se, että Keskuspuistossa liikkuvilla jalankulkijoilla ei ole heijastinta tai muuta merkkiä, jonka avulla heidät voisi erottaa pimeillä metsäteillä.
Kivointa ja helpointa on tietty ajaa kisoissa, kun koko reitti on suljettu muulta liikenteeltä. On ihan mieletön fiilis viilettää kilpapyörällä aeroasennossa yli 30km tunnissa pelkällä lihasvoimalla ja havaita että jösses, tällainen lapsena melkein astmaan kuollut istumatyöläinenkin pystyy ja jaksaa ajaa tällaista vauhtia. 180 kilometriä. Koska joki syntyy pienistä puroista, työmatkapyöräilykin auttaa kisoissa ainakin vähän koska lyhyestäkin työmatkasta tulee päivittäin pyöräiltynä hyvää peruskestävyysajoa kisatreenin pohjaksi. Ennen kaikkea työmatkapyöräily kuitenkin säästää hermoja, kun saa kuunnella matkan ajan vain omia ajatuksiaan eikä julkisten liikennevälineiden sisällä vallitsevaa hälinää. Ja pääsee perille nopeammin.
