Ilmastosiat ovat viime päivinä olleet ilahduttavasti näkyvillä. On kuitenkin ilmeisen hankalaa puhua mahdollisimman monille sopivalla tavalla tällaisesta ongelmavyyhdistä.
Jokin aika sitten korostettiin, että asiat pitää esittää kannustavaan sävyyn eikä saa syyllistää, koska silloin pienelle ihmiselle voi tulla paha mieli ja hän voi luovuttaa kokonaan. (Hankalaa tällaisesta aiheesta on olla syyllistämättä, koska ensinäkin syyllistäminen asuu syyllistyjän päässä ja toisaalta kuluttajien toiminnallakin on väliä.) Nyt viime päivinä uusi debatti on syntynyt siitä, kannattaako kuluttajien toiminnasta ylipäänsä puhua. Samaan aikaan kuin osa uutisista keskittyy listaamaan keinovalikoimaa, jolla tavallinen ihminen voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen, muutamat ovat esittäneet kuluttajavaikuttamiseen keskittymisen suorastaan vaarallisena. He ovat tuoneet esiin, että suomalaiset kuluttajat aiheuttavat vain osaan Suomen kasvihuonepäästöistä, eikä kulutuspäätöksillä pysty vaikuttamaan rakenteisiin kuin korkeintaan välillisesti. Henri Weijo muotoili asian jopa niinkin kärjistetysti, että kuluttajavaikuttamisella nyhertäminen on vaarallista, koska se vie huomion pois asioista, joilla on suhteellisesti enemmän väliä. Oikeasti rakenteelliset asiat kuten maataloustuet, liikenteen subventointi ja ympäristölle haitalliset yritystuet ovat täysin kulutuspäätösten vaikutuksen ulottumattomissa.
Olen samaa mieltä siitä, että tärkeämpää äänestää politiikkaan sellaisia henkilöitä, jotka ottavat ilmastokysymyksen tosissaan, kuin vaikka vaihtaa salaattijuusto tofuun. Nämä kaksi vaikuttamistapaa eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Weijo perustaa argumenttinsa kuluttajavaikuttamiseen keskittymisen vaarallisuudesta esimerkkiin amerikkalaisista: republikaanit kokivat (ilmeisesti kovin kulutuskeskeisen) identiteettinsä uhatuksi ja kääntyivät koko ympäristöprojektia vastaan, mikä oli koko ympäristöliikkeelle haitaksi. Se mitä hän ei maininnut on, että pitkälle 1970-luvulle ympäristöasiat olivat jopa vahvemmin republikaanien kuin demokraattien agendalla ja vasta syventynyt konservatismi puolueessa johti täyskäännökseen. Amerikkalainen poliittinen järjestelmä on lisäksi viime vuosina polarisoitunut muissakin kysymyksissä. Ongelmallisinta on, että osalle amerikkalaisista äänestäjistä totuuden vastaiset väitteet uppoavat totena. Siksi mielestäni vertaus Suomen ja Jenkkilän välillä ontuu. (Osataan sitä toki Suomessakin, jos muistellaan vaikka esimerkkiä tuulivoimasta ja räjähtävistä lepakoista.)
Pohjoismaissa mikään puolue ei kiellä ilmastonmuutoksen olemassaoloa, vaikka reagointitavat siihen toki poikkeavat paljonkin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ilmastonmuutoksen kieltäminen menisi täällä läpi edes heikommin asiaan perehtyneiden piirissä ainakaan siinä määrin, että se kannattaisi poliittisesti. Täällä ilmastonmuutoksen olemassaolo myönnetään, mutta omat vaikutusmahdollisuudet ajoittain kielletään, koska kiinalaiset, nigerialaiset, muut bloggaajat tms. Tietty identiteettiprobleema ilmastokysymykseen toki liittyy, koska ”ympäristöpiperrys” koetaan helposti vihervasemmiston haihatteluksi ja ne vähemmän koulutetut (pääosin) miehet, jotka ovat kärsineet globalisaatiosta ja äänestävät perussuomalaisia tai sinisiä, eivät halua olla tällaisissa hankkeissa mukana. Koska ilmastonmuutoksen olemassaolo kuitenkin laajalti tunnustetaan, ollaan projektiin sitouttamisen osalta ihan eri pohjalla kuin Jenkeissä, jossa osa edelleen kieltää koko asian. Meillä saattaa riittää, että löytää jokaiselle identiteetille sopivan markkinointikeinon. Sampo Terho näytti ilmastomarssilaisille esimerkin tällaisesta retoriikasta mainitessaan, että jollei ilmastonmuutokseen puututa, merkittävät osat Afrikkaa muuttuvat elinkelvottomiksi, mikä johtaa kasvavaan muuttoliikkeeseen. Toisin sanoen Suomeenkin pyrkii jatkossa enemmän ilmastopakolaisia. Tämä argumentti saattaa vedota perussuomalaisiin, sinisiin, osaan keskustalaisista ja kokoomuslaisista enemmän kuin puhe siitä, että Suomen pitää olla rikkaana ja kehittyneenä maana edelläkävijä, koska Suomella on siihen varaa.
Ajatus muuttoliikeargumentin kaikupohjasta saa tukea, jos katsoo, millaisia kommentteja ilmastonmuutosteksteihin tulee niin Ylellä kuin Hesarillakin. Aika montaa kommentoijaa tuntuu kiinnostavan afrikkalaisten lisääntyminen ilmastokysymyksenä. Toki väestönkasvulla, resurssien riittämisellä ja ilmastonmuutoksella on kiistattomat yhteydet, mutta en voi mitään sille, että näitä kommentteja lukiessani pieni piru olkapäällä kysyy, miksi afrikkalaisten petipuuhat kiinnostavat niin kovasti kaikkia näitä kommentaattoreita. Onko kyse vain siitä, että oma vastuu halutaan kieltää vai onko ehkä myös puhe siitä mistä puute? Hyväksyn kuitenkin afrikkalaisten elinolosuhteiden puolesta tehtävän ilmastotyön mielihyvin, jos se johtaa toimintaan eikä vastuun kiistämiseen. Perustelkoon jokainen tarpeen ilmastotoimiin ihan millä tahansa, mikä itselle toimii.
Summa summarum: en usko, että Amerikkaa vähemmän polarisoituneessa Suomessa ilmastokysymyksestä olisi todella vaarassa tulla identiteettisidonnainen asia sillä, että asiasta uutisoidaan ajoittain kulutusvalintojen näkökulmasta. Puhuminen asioista tavalla, joka tuo ison asian konkreettisesti tavallisen ihmisen elämänpiiriä lähelle voi olla välttämätöntä aikana, jolloin politiikka koetaan etäiseksi, tylsäksi ja siihen vaikuttaminen lähes mahdottomaksi. Vielä vähemmän uskon, että sellainen ihminen, joka pyrkii jo omalla toiminnallaan vähentämään kasvihuonepäästöjä, jotenkin erehtyisi kuvittelemaan, että kulutuskäyttäytyminen riittää ja äänestäminen on toisarvoista. Päinvastoin. Mitä paremmin ihmiset ymmärtävät, että ilmastonmuutos näkyy omassa arjessa, sitä enemmän he sitoutuvat myös pohtimaan asiaa äänestyskopissa –tai jopa ylipäänsä vaivautuvat äänestämään. Suomessa ilmastonmuutos huolestuttaa eniten nuoria, ja nuoret yleensä jäävät äänestyspäivinä kotiin useammin kuin muut. Luulen myös, että niille joilla on omatunto, on helpottavaa että arjessa voi tehdä edes jotain pientä konkreettista ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi (sen äänestämisen lisäksi). Vaikka näillä toimilla ei toki koko kysymystä ratkaista, psyykelle voi olla lohduttavaa saada kokemus siitä, että edes jotain voi tehdä.
Kuluttamisesta muodostuu noin 70 prosenttia kasvihuonepäästöistä, joten kulutusvalinnoilla on tietenkin väliä. Kyseessä on niin iso ongelma, että kaikki keinot ovat tervetulleita eikä pienten tekojen tekeminen sulje pois myös isojen rakenteellisten ratkaisujen etsimistä.
Koska olen itse sitä mieltä, että suomalaisten ja muiden rikkaiden länsimaalaisten kannattaa kulkea ilmastonmuutostyön eturintamassa todetaan loppuun, että ilahduttavan moni suomalainen tai muuten Helsingissä oleva vaikuttaisi olevan samaa mieltä. Ilmastomarssille 20.10.2018 osallistui noin 8000 henkeä.
Eduskuntatalon edessä nousi esiin monta asiaa, jotka Suomi voisi tehdä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, kuten:
– Lopettaa ilmastolle haitalliset yritystuet (esim. suomalainen risteilykulttuuri on läpimätä: mitä järkeä on, että iso paljon polttoainetta kuluttava paatti seilaa kahden kaupungin välillä eestaas, vaikka suurin osa porukasta tahtoo vain humalaan. Kännit voi juoda ihan hyvin maissakin, jos ei edes halua päästä sinne toiseen kaupunkiin, jonne laiva on matkalla. Risteilyaluksille jaetaan vuosittain noin 55 miljoonaa euroa yritystukia. Muita esimerkkejä on paljon.)
– Lentopetroli pitäisi saada verolle (tämä on kansainvälinen ongelma, ja johtaa osaltaan aivan liian halpoihin lentolippujen hintoihin. Miksi junamatkustamista ei tueta vastaavilla eduilla?)
– Suomen metsät tarvitaan hiilinieluiksi, eli hakkuut minimiin.
– Turpeen poltto on lopetettava.
– Kehitysyhteistyön määrärahoja on viime vuosina leikattu, ja ne olisi syytä nostaa ylös jo ilmastosyistä.
Palaan vielä uudessa postauksessa ”mutku kiinalaiset” –argumenttiin, ja nigerialaiset ansaitsevat varmasti rivin tai pari. Tässä ei siis ollut vielä kaikki.
Oispa jo vaalit!
