Punastus

21.11.2017 punastus

#muhkuramanifesti

Postauksen kuvia koneelle siirtäessä olin osittain järkyttynyt, osittain tyytyväinen. Harvemmin sitä on kuvissa näinkään vähäpukeisena ja vielä harvemmin näkee itseään takaapäin kuvattuna, kun lyllertää eteenpäin (:’D)

Poikaystävä väittää, että itsestäni otettuja kuvia katsoessani kuulemma zoomaan lähelle ja parahdan ”HYI” jokaikinen kerta. Nyt yritin olla sortumatta liialliseen itsekritiikkiin ja ajattelin julkaista parhaat otokset, vaikka tottahan toki niistäkin löytyy jotain moitittavaa mikäli oikein kunnolla zoomaa. Se on kuitenkin minun kehoni, joka kuvissa on. Miksi suhtautuisin siihen niin rumalla tavalla ja miksi puhuisin siitä pahaa? Kehoni toimii, kuten sen pitääkin toimia, se kuljettaa minua eteenpäin (taaksepäinkin tarvittassa), kertoo viisaita asioita olotilastani ja pitää sisällään minua. Ainutlaatuista, ihanaa minua. Ja sinun kehosi ainutlaatuista, ihanaa sinua.

Lilyn #muhkuramanifesti tuli juuri sopivaan aikaan. Olen mietiskellyt paljon kehopositiivisuutta ja sitä, kuinka minä, joka kamppailen näiden asioiden kanssa myös, pystyn muka opettamaan työssäni positiivisuutta omaa kehoaan kohtaan muille. Tosiasia taitaa olla kuitenkin se, että pitää kiinni positiivisesta asenteestaan, vaikkei ihan kaikkina päivinä ei ole (vielä) täysin sinut oman kehonsa kanssa. Tämäkin on matka ja minulla on onneksi työkaluja käytettäväksi ja muillekin jaettavaksi.

Sen sijaan, että keskittyisin siihen, miltä kehoni näyttää (tai vielä pahempaa: miltä se näyttää verrattuna muihin), voin yrittää viedä ajatukseni kiitollisuuteen siitä, mihin kehoni pystyy ja kuinka se toimii. Ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys, että on kaikki raajat paikallaan ja ne toimivat hyvin. Tämä ajatusmalli on tuonut minulle itselleni aimo annoksen tyytyväisyyttä omaan kehooni, mutta täysin ihmisestä kiinni on se, mistä kukin on kiitollinen. Tästä kiitollisuudesta joka tapauksessa kumpuaa arvostus ja sitä kautta pikkuhiljaa positiivisuus. Lopulta vähät välittää siitä, millainen muka pitäisi olla ja on just sitä mitä on. Se riittää.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli

20.11.2017 punastus

Missä elämä on

Olen sellaista sorttia, että koen asioita hyvin kehollisesti. Erään kerran kyselin vertaistukea eräässä joogaryhmässä siihen, että tietyt asanat ja liikkeet saattavat aiheuttaa minussa vahvan irtipäästämisreaktion, joka ilmenee tunteena vatsan kääntymisestä ympäri ja yökkimisrefleksinä. Minulle aivan normaalia tuntea noin, enkä koe sen juurikaan eroavan fyysisenä tunnereaktiona itkusta mitenkään. Joogaryhmässä joku varoitteli, että olen kohta suljetulla osaatolla yökkäilemässä (kiitosta vaan), mutta onneksi ymmärtäjiä löytyi ja keskustelimme aiheesta vielä sen kautta, että meitä on tosiaan erilaisia kokijoita. Sinällään huvittava reaktio ja käy vähän naurattamaan kesken asana- tai hengitysharjoituksen tuo yökkäily, mutta annan sen tulla, koska tiedän, että se on yksinkertaisesti tukkiutunut energia, joka lähtee liikkeelle.

Viime viikko oli lomaltapaluun jälkeinen viikko. Ei erityisemmin omassa suosiossa olevia päiviä nuo. Sitähän voisi kuvitella, että loman jäljiltä oikein puhkuu energiaa, joka jossain määrin toki pitääkin paikkansa. Mieli tuntuu levänneemmältä ja stressi on tiessään. Mutta silti koko viikon kannoin mukanani pahan tuntuista lukkoa vatsassa ja pallean alueella. Oli hankala olla läsnä ja ajatukset harhailivat menneessä ja tulevassa ja keksityssä. Oli ahdistus. Hyvin fyysinen tuntemus siitä, että tässä tämä nyt on; elämä. Keskellä marraskuuta, keskellä harmautta, keskellä keskeneräistä Jätkäsaarta, kylmyydessä, vesisateessa, räntäsateessa, hyi saatana.

Mutta kun ei se ole se elämä. Jos olisi, niin kauan sittenhän jo täältä olisi tullut lähdettyä muualle. Kyllähän sitä miettii, mikä kumma meitä pohjoisen ihmisiä riivaa, kun täällä viihdymme. Lähteminen on aina vaihtoehto, mutta helpottuuko elämä, mikäli olosuhteet muuttuvat?

Sitten tulee lauantai, poljen viimeisillä voimillani Hermanniin ystävän luo saunomaan. Että pitikin luvata, sadattelen. Toinenkin ystävä saapuu paikalle ja illan jälkeen paine palleassa on ainakin asteen verran hellittänyt. Muistan taas, missä elämä on. Se on niissä ihan pienissä jutuissa, arjessa, ystävissä, rakkaudessa, kissoissa. Ja vaikka pelko joskus ottaakin vallan, niin myöhemmin täytyy jo ihan miettiä, että mitäs sitä niin kovasti pelkäsikään?

Suhteet Oma elämä Mieli