Kyllä kannatti kivuta Etelä-Karjalan korkeimmalle kohdalle maanantaina. Viluinen ja tuulinen sää muuttui yläilmoissa ollessa yllättäen auringon lämmöksi ja tyyneydeksi. Oli kuuma. Just parasta.

Saavuin eilen aamujunalla Helsinkiin. Olin muutaman päivän henkisesti ilmeisen kaukana normielämästäni, sillä pohdin mitä kello mahtaa olla määränpäässä. Että kävisikö jopa niin onnellisesti, että kello olisi about saman verran perille päästessä kuin mitä se lähtiessä oli (suuresti ilahduttava seikka aikavyöhykkeiden välillä matkustaessa). Pah, sama aika, sama valuutta se oli. Mälsää.

Seuraavan kerran kun menen taas maalle, on luultavasti jo talvi. Silloin ei tehdä tällaisia retkiä, vaan koko landereissun funktio muuttuu. Talvisin ollaan lähinnä sisätiloissa, syödään, saunotaan, luetaan ja ehkä, jos sää sallii, käydään ulkosalla. Välillä ihmettelen, miksi pitää siirtyä paikasta toiseen rentoutumaan? Ymmärrän toki, että lokaatiota hetkeksi vaihtamalla pääsee jo itsessään irti stressaavasta tilanteesta, pääsee muualle hengähtämään hetkeksi. Silti mietin ja ääneenkin tästä poikaystävän kanssa puhuttiin, että eikö olisi kuitenkin parempi luoda elämästään sellainen, ettei siitä vättämättä tarvitse lomaa ollenkaan? Miksi elää aina odottaen seuraavaa breikkiä, seuraavaa hengähdystaukoa kun minulla on kaikki mahdollisuudet maailmassa elää päivittäistä elämää melko stressittömästi.

Myönnän olevani tyyppi, jonka on välillä hankala nauttia nykyhetkestä, koska lähitulevaisuuudessa on jokin stressaava asia. Sen stressaavan jutun ei tarvitse olla sen kummempi kuin työpäivä ja ihanan vapaapäivän tunnelma saattaa lässähtää. Sanottakoon vielä, ettei työpäivissä ole mitään vikaa eikä varsinkaan mitään stressaavaa, mutta mieleni on toista mieltä. Luulenpa, että tämä on jokin vanha ajatusmalli ajoilta, jolloin päivittäinen elämä on ollut haastavampaa. Mieleen on tallattu ne totutut polut (valtatiet), enkä ole vaivautunut kulkemaan uutta polkua ja vahvistamaan sitä. Tämä, jos mikä, on aihe, johon haluan pureutua enemmän ja ottaa käsittelyyn. Tunnistaa vanhat ajatusmallit ja sitä kautta päästä eroon niiden aiheuttamista tunteista. Täysin turhista tunteista vieläpä.

Minulle henkilökohtaisesti valaistuminen on juuri tätä. Pikkuhiljaa, yksi asia kerrallaan koulutat mieltäsi uusille poluille ja sitä kautta olet enemmän läsnä tässä hetkessä. Ja vaikka kuinka kouluttaisi, aina tulee olemaan takapakkeja ja hetkiä, kun tuntuu sille, että eteenpäin ei olla menty tippaakaan. Ikinä ei myöskään tule valmista, mutta onhan se hyvä, että on työnsarkaa tiellä parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään. Kaikki mahdolliset työkalut on jo meillä, tarvitaan vain itse duuni. Mutta se duuni ei ole tunnelmaa lasauttava ja stressiä aiheuttava vaan tapahtuu just nyt jos vaan annat sen tapahtua!