Piipahduskulttuuri

Ystävystyminen aikuisiällä voi olla hankalaa. Kirjoitan siitä joskus. Mutta nyt pari sanaa siihen liittyvästä ilmiöstä.

Lapsuudenkodissani kävi kaikenlaista väkeä. Ei meillä ollut mitään boheemia meininkiä ja järjestetty ihmeellisiä bileitä tai illallisia. Ei. Kerron esimerkin:

Asuin jo muualla ja olin vanhempieni luona käymässä. Ovikello soi, oven takana seisoo teini-ikäinen tyttö, joka kysyy äitiäni lempinimellä. En tuntenut tyttöä, mutta käskin toki sisään. Tyttö tuli sisään, otti melko oma-aloitteisesti termarista kahvia ja joi sen keittiössä. Kävi ilmi, että hän oli myöhästynyt bussista ja tuli hetkeksi meille odottelemaan seuraavaa (asuttiin ihan bussipysäkin vieressä). Äitin kaverin lapsi, jonka mielestä oli luonnollisempaa tulla tuttuun kotiin odottelemaan kuin seisoa tojottaa pysäkillä.

Tuolla samaisessa kotikaupungissa, 15 vuotta sitten oli hyvin tyypillistä, että käytiin kaverin luona juomassa kuppi kahvia, siihen  meni 20 minuuttia ja sitten lähdettiin pois. Tai tavattiin baarissa kahvikupin äärellä. Tai lyhyimmillään soitettiin toiselle, että tule pihalle röökille, pysähdyn siinä kotimatkalla.

Kutsun tuota piipahduskulttuuriksi ja sellainen puuttuu minun elämästäni nykyään kokonaan. En tiedä, onko sellainen kuitenkin edelleen yleistä? Onko? Tapaamiset pitää sopia kalenterin kanssa viikkoja etukäteen. Sitten ne ovat jo niin isoja juttuja, että niitä varten pitää siivota, leipoa piirakka ja kaivaa perintökupit esiin (no, ei mulla sellaisia ole). Vähän sama koskee vanhojen ystävien puheluita. Kun puhuu vain kerran tai pari vuodessa, niin puhelut venyvät tunnin mittaisiksi ja niille voi perheellisenä olla josku vaikea löytää aikaa (aina on joku laittamassa lapsille ruokaa tai nukkumaan niitä). Jos soittaisi vähän useammin, niin varttikin voisi riittää.

Koska spontaanius ei tunnu nyt tulevan luonnostaan, niin taidanpa laittaa timeful-appsiini muistutuksen, että tee ainakin parin viikon välein spontaani piipahdus jonkun kyläläisen luona.