Mitä olen saanut aikaiseksi?

Mun yksi suurimmista ahdistuksen aiheista on se, että en saa mitään aikaiseksi. Se pätee sekä päivä-, viikko-, vuosi- että elämäntasolla.

Esimerkiksi eilen. Kello on oli kolme iltapäivällä, mulla oli tukka likainen ja ärtynyt olo. Tosi kaunis päivä ja mitään en ole saanut aikaiseksi (siihen mennessä olin tehnyt töitä pari tuntia (ja saanut yllättävän paljon aikaiseksi), askarrellut yhden sivun project lifea, kirjoittanut Lily-päivityksen ja katsonut jakson Modernia perhettä). Mutta onneksi päivän pystyi helposti pelastamaan: kävin juoksemassa neljän kilsan lenkin ja matkalla hain sedän luota frisbeekiekot lainaan. Tulin kotiin, suihkuun ja syömään miehen tekemiä hampurilaisia takapihalle. Sitten pyöräilimme Harjulle kokeilemaan tätä suosittua lajia (jota on voinut harrastaa noin kolmensadan metrin päässä kotoamme jo vuosia, mutta emme ole koskaan kokeilleet). Kotona lapsi iltatoimien kautta nukkumaan ja muutama jakso Modernia perhettä.

Koko elämän tasolla on viime vuosina alkanut jo helpottaa. Muutama vuosi sitten mietin, että en ole saanut mitään aikaiseksi: ei ollut lasta, en ollut matkustellut älyttömästi, ei ollut ammattia tai koulutusta eikä mielenkiintoisia töitä. Vielä vähän erakoitunut niin, että ei ollut hauskaa sosiaalista verkostoa eikä oikein hauskoja harrastuksiakaan. Oikein sellainen kateuden pistos tuntui, kun luki lehdestä ihmisistä, jotka ovat eläneet jännittävää elämää kolmevuotiaasta lähtien. Samanikäisiä kuin minä ja tuplamaistereita ja tohtoreita, uskottava sekä akateemisella puolella, mutta myös konserttipianisti ja perustanut kuusi yritystä, joista yksi on menestynytkin. Neljä lasta, asunut joka puolella maailmaa ja vielä kaiken lisäksi älyttömän kaunis ja ystävällinen ja kaikin puolin ihana ihminen, joka harrasti perhospuutarhoja ja rintaliivien ompelua.

Nykyään osaan lukea paremmin rivien välistä eikä tunnu enää yhtään kateutta. Sehän riippuu vain siitä, miten tarinan kertoo. Olenhan minäkin viettänyt vuoden Lontoossa taidetta ihastellen (punkannut siskon sohvalla työttömänä ja väsyneenä), käynyt muun muassa Kiinassa (kyllä, yhden kerran Euroopan ulkopuolellea) ja junaillut yksin ympäri Eurooppaa Etelä-Ranskassa, Beneluxeissa, Saksassa ja Tsekeissä, olen työskennellyt toimittajana ja pyörittänyt taidetaloa; ohjannut sekä talon harjoittelijoita että valmistanut esityksiä, joilla on ollut satoja kriittisiä katsojia, opiskellut korkeakouluissa viestintää, taidehistoriaa, matematiikkaa, sun muuta. Selvinnyt hirvittävän raskaista kokemuksista ja vaikeasta, toistuvasta masennuksesta ja ahdistuksesta.

Minun omalla mittarillani aikaan saaminen ei välttämättä oikeasti ole mitään ihmeellistä. Ei tarvitse pelastaa maailmaa tai tehdä kenenkään vaikutusta. Se vain on jotain, jonka voin kirjoittaa omalle ”mainitsemisen arvoista” -listalleni (siis en oikeasti pidä sellaista listaa, vaikka voisinkin…). Eväsretki lapsen kanssa on aikaan saamista. Hillon keittäminen on aikaansaamista. Kirjan lukeminen on aikaansaamista.

Pääasia, että on tyytyväinen elämäänsä. Sitä kyllä olen. (Ja taas on tukka likainen).