Mitä tapahtui kolme vuotta sitten? Eli onnea pikku kundi!

Tänään on pikku kundin kolmevuotispäivä. Paljon onnea hänelle. Ja paljon onnea meille, niin onnekkaita olemme olleet! Melkein päivittäin ihmettelemme miehen kanssa, miten olemme voineetkaan saada maailman ihanimman lapsen.

Pikku kundia odotettiin kauan ja hartaasti. Laskettu aika oli melko tarkkaan neljä vuotta sen jälkeen, kun annettiin lupa tulla. Tosin ensimmäisen puolen vuoden ajan asuimme tuhansien kilometrien päässä toisistamme… Väliin mahtuu kovin riipiviäkin aikoja, ei muistella niitä. Mutta kun viimein ensimmäinen inseminaatio tehtiin, niin heti tärppäsi. Ja minä olin -kolmesta koetusta keskenmenosta huolimatta- hyvin luottavainen.

Raskaus oli hirveä; olen laskenut jälkikäteen, että oksensin toistatuhatta kertaa. Heräsin jopa yöllä oksentamaan. Olin todella turvonnut ja vatsa oli valtava: se oli jo melkein kolme kuukautta ennen laskettua aikaa yhtä suuri kuin naisilla yleensä ihan viimeisillään. Rannekanavat muurautuivat umpeen ja painoivat hermoja (=rannekanavaoireyhtymä). Muistan kun makasin öisin usein alakerran sohvalla kädet kattoa kohti (ainoa asento, jossa käsiin sattui vähemmän, mutta kohtuuhankala asento nukkua) ja kuuntelin naapurin vauvan itkua. Sen sijaan henkisesti olin itse tyyneys, liekkö itkin tai raivosin kertaakaan koko raskausaikana. Neuvolatäti ei uskonut minua, vaan tarkisti asian puolisoltani.

Pikku kundi syntyi tasan 9 viikkoa ennen laskettua aikaa. Eräänä maanantaina oli normaalisti töissä, menin kotiin, söin, katsoin telkkaria ja menin nukkumaan. Mietin illalla, että olisi hassua, jos lapsi syntyisikin kuukautta etukäteen: minun ja minun isäni syntymäpäivänä. Yhdentoista aikaan illalla heräsin vesilammikosta, totesin, että ne olivat lapsivedet. Soitin sairaalaan ja taksin. Kumpikaan meistä, taksikuski tai minä, emme tienneet tarkalleen, missä se synnytysosasto on. Hauska pieni detalji on se, että mieheni tuli ambulanssilla sairaalaan (työkaverit toivat).

Puoli vuorokautta yritettiin synnytystä jarrutella, mutta sitten todettiin, että ei onnistu. Muutamaa tuntia myöhemmin oli onnellinen hetki, kun sain sittenkin pitää pienen hetken vauvaa sylissä ennakkovaroitteluista huolimatta. Kenelläkään ei ollut mitään hätää.

Vielä kerran hyvää syntymäpäivää!

Pikku kundi tahtoi synttärijuhliin kahdeksan kynttilää ja voileipäkakun. Laitoin kynttilät sentään täytekakkuun, vaikka sen voileipäkakunkin tein.