Minäkö muka suoritan vapaa-aikaani?
Sanotaan, että nykyihmisellä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan. En ole kylläkään ihan varma, että mitä ne ihmiset tekivät kaiket pimeät illat joskus sata vuotta sitten, varmaan jotain Tärkeitä Tehtäviä.
Joka tapauksessa vapaa-aikaa on paljon. Minua vähän ärsyttää sellainen laskemistapa, että ihmisellä olisi arkisinkin kahdeksan tuntia vapaa-aikaa. Jos kahdeksan tuntia menee töissä ja kahdeksan tuntia nukkuu, niin jäähän sitä kahdeksan tuntia. Mutta onko hampaiden harjaus, töihin liikkuminen, lapsen päiväkotiin vieminen ja hakeminen, kaupassa käyminen, unen odottaminen ja suihkussa käyminen vapaa-aikaa? Mutta koska useimmat meistä tekevät korkeintaan viisi päivää viikossa töitä, niin kyllähän sitä vapaa-aikaa on.
Ongelma vain on siitä, että tarjontaa on niin tajuttoman paljon. Helppoahan se oli muinoin, kun vaihtoehdot oli siinä, että kirjoittaisiko amerikanserkulle kirjeen, lukisiko yhtä kirjaa vai kävisikö hiihtämässä. Vapaa-aikaa leimaa nykyään sama asia kuin kaikkea muutakin: vaihtoehtoja on liian paljon.
Olen viime vuosien aikana harrastanut, yrittänyt harrastaa tai haaveillut harrastavani tsiljoonia asioita. Lukemista (lehdet, blogit, kirjat sekä tieto- että kauno), kirjoittamista (blogit, kolumnit, eri teemaiset päiväkirjat jne), kieliä (saksaa, englantia, latinaa), liikkumista (juoksua, joogaa, kuntosalia, pyöräilyä), kädentaitoja (neulomista, virkkaamista, ompelua, korttien tekoa, skräppäystä, project lifea), puutarhan hoitoa ja erilaista viljelyä, taidetta. Haluaisin käydä useammin teatterissa, elokuvissa ja konserteissa. Vielä enemmän ruoanlaittoa, kiva olisi leipoakin. Lapsen kanssa museoissa ja retkillä. Valokuvata olisi kiva oppia. Haluaisin myös pysyä ”ajanemenossa” mukana, eli lukea päivän lehdet ja seurata somea. Noita kaikkia mainittuja olen vähän tehnyt enkä halua edes miettiä, mitä kaikkea EN OLE KOSKAAN ehtinyt tehdä.
Hömppäkirjailija Tuija Lehtinen nimesi tämän valitsemisen vaikeuden 1990-luvulla vaniljasyndroomaksi: tarjolla on kauheasti ihania ja ihmeellisiä makuja jäätelöä ja kun ei osaa päättää, niin päätyy lopulta vaniljaan. Se olisikin vielä ihan kelvollinen vaihtoehto. Mutta kun minulle käy välillä niin, että uuvun valitsemisesta niin paljon, että en valitse mitään.
Esimerkiksi telkkarin katselu. Minulla on niin paljon mielenkiintoisia juttuja, että ehdin katsoa hyvin vähän telkkaria. Keskimäärin ehkä pari, kolme tuntia viikossa. Telkkaristakin tulee hirvittävästi mielenkiintoisia ohjelmia, ei vain ehdi katsoa. Joskus sitten päätän katsoa jotain. Nyt rentoudun tunnin katsomalla töllöä. Useimmiten selaan areenasta dokkareita ja… en osaa päättää! Tämä vaikuttaa hyvältä ja tämä. Mutta olisikohan tämä vielä parempi. Ja mikäs se oli se joku jostain luin viikko sitten. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että kymmenen minuutin selailun jälkeen olen tuskastunut ja jätän telkkarin katsomisen sikseen. Kun en osannut päättää!
Myönnän, että tämä on osa persoonaani: inhoan kaikessa valitsemisessa sitä, että joudun samalla valitsemaan jotain pois. Muilla elämän osa-alueilla olen jo oppinut paremmin, että melkein sama mitä päätät, kunhan jotain päätät. Vapaa-ajan kohdalla se välillä ontuu. Kai se pitäisi vaan uskoa, että en ehdi tehdä kaikkea. Aika loppuu kesken vääjäämättä.
