Onko pakko?

Pikku kundin päiväkodin, kuten varmaan jokaisen päiväkodin, tuulikaapissa kuultua: Äidin on nyt pakko lähteä töihin. 

Olen itsekin puhunut joskus noin, mutta jo ennen lapsen saamista olen miettinyt asiaa, enkä halua puhua noin, vaikka välillä suusta lipsahtaakin. Muinaisen opettajani sanoin Pakko ei ole kuin kuolla ja sitäkin vain kerran. Kun sanoo lapselle (tai itselleen), että on pakko tehdä jotain, vastuun ikään kuin siirtään jollekin ulkopuoliselle. En mahda asialle mitään. Etenkin lapsen korvaan se voi siltä kuulostaa. Ja kun sitä riittävän kauan itselleenkin jankkaa, niin siihen alkaa uskoa. Minun on pakko, pakko, pakko. Elämä ei tunnu kovin kivalta, jos on pakko.

Sen sijaan on minusta paljon mukavampi sanoa, että äiti lähtee nyt, koska äiti ei halua myöhästyä. Kyllä minä olen kertonut lapselleni, että hän käy päiväkodissa, koska äiti ja isä haluavat tehdä molemmat töitä ja toisinaan vielä yhtä aikaa. (Meillä käydään siis siksi, ei laadukkaan varhaiskasvatuksen vuoksi.) Ihan tervettä lapsellekin on kuulla, että vaikka lapsi on se ykkösasia, niin kakkonen ja kolmonenkin on olemassa, ja vanhemmat haluavat välillä tehdä vaikkapa juuri niitä töitä.

Kuulen jo jonkun sanovan, että onhan sitä pakko mennä töihin, että saadaan ruokaa pöytään ja niin edelleen. Suomessa on kuitenkin pitkä liuta hengissä olevia ihmisiä, jotka eivät tee töitä. Viime kädessä tämä ajatusjuoksu menee kovin filosofiseksi, mutta ei mennä sinne. Töissä ei ole pakko käydä edes kaikkein köyhimmässä maailmankolkassa: aina on mahdollisuus jäädä ojanpohjalle myös kuolemaan. Ja hyvä, että suurin osa meistä haluaa tehdä töitä.

Eikä tämä johda meidän perheessä siihen, että lapsi inttää teini-ikäisenä, että ei olisi muka pakko mennä kouluun. Kyllähän meillä oppivelvollisuus on (ei koulupakkoa), mutta jokainen aikuinen tietää, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät oppivelvollisuuttaan suorita. Muutamissa kohdissa aikuinen voi ottaa vastuun siitä lapsen pakosta: pakko on, koska minä sanon niin.