Sterilisaation kummallisuuksia

Sterilisaatio vaikuttaa näppärältä ehkäisykeinolta, jos ei halua (enempää) lapsia. Ei tarvitse sekoilla hormonien kanssa, ne kun ovat hankalia migreenin ja toisinaan myös mielialan tai painon kanssa. Vähemmän hormonia saisi hormonikierukasta, mutta viime hetkellä lääkärini tajusi sanoa, että sen kanssa ei voi sitten käyttää tamponia tai kuukuppia. Ööö, vaipat housuun? No thänks. (Jälkikäteen sitten selvisi, että kyllä jotkut käyttävät kuppia ilman ongelmia.) Ei-hormonaalinen ehkäisy on usein puljaamista, kuparikierukkaa ei lääkärini suostunut laittamaan.

Jostain haastatteluistakin olen lukenut, miten vapaaehtoiset lapsettomat ovat heti hankkineet sterilisaation, kun ovat saavuttaneet riittävän korkean iän (se lienee 30 vuotta). Haastatteluista olen ajatellut, että sen voi tosiaan näppärästi noin vain hankkia.

No ei voi.

Siihen tarvitaan tietenkin viralliset paperit ja hemmetin moinen jonottaminen. Tai sitten maksaa sen yksityisellä, en ole edes ottanut selvää mitä se maksaisi siellä. Ja veikkaanpa, että monessa parisuhteessa hommaa ei anneta miehen vastuulle; miesten toimenpiteeseen oli Jyväskylässä kolmen vuoden jono ja Espoossa noin kahden vuoden. Siis KOLMEN VUODEN jono. Kun ei ole sairaudenhoitoa, niin ei ole prioriteettilistalla kovin korkealla. Naisten jonot ovat Jyväskylässä vuoden verran ja Espoossa ilmeisesti noin puolen vuoden luokkaa.

Mutta sitten se kummallisin juttu. Siihen tarvitsee puolison luvan. Jep. Saan avata pankkitilin ja äänestää, mutta synnytysvärkeistäni en saa yksin päättää. Miehen piti tulla joko lääkäriin mukaan tai sitten vähintään kirjoittaa lappu, että hän on tietoinen toimenpiteestä, johon olen hakeutumassa. Ei siis virallisesti lupalappu ollut, mutta olisiko homma jäänyt tekemättä, jos puoliso ei olisi paikalle tullut tai kieltäytynyt lappuja kirjoittelemasta? Ihan oikeasti? Vuoden 2017 Suomessa?