En ole supermies, vaikka välillä niin luulen

Nyt pyöritään samojen asioiden ympärillä. Nimittäin unen.

Tiistaina tuli stoppi. Mulle tuli töissä ihan hirveä olo, väsytti enemmän kuin koskaan. Aivot tuntui sellaiselta puurolta, että ei mitään järkeä. Hain muksun päiväkodista, raahauduimme kotiin ja kaaduin lapsen viereen sänkyyn. Vietin melkein koko loppupäivän vaaka-asennossa, kun en jaksanut olla seisaallaan. Kroppa taisi sanoa, että en jaksa tätä väsymystä enää. Seuraavana yönä valvoin taas kahdesta puoli viiteen, aamuyöstä torkuin vähäsen.

Varasin työterveyshoitajalle ajan. Oikeasti olisi pitänyt oikeasti hakea apua jo ajat sitten.. Hoitaja kuunteli ongelmani ja varasi samalle päivälle sekä psykologille että lääkärille ajat. (Kiva, että olen vielä kuukauden työterveyshuollon parissa, muistaakseni kunnallisella ei toimita ihan näin nopeasti.) Opittu unettomuus, totesi psykologi, ja sanoi, että siitä voidaan oppia poiskin. Ja sillä tavalla hyvältä näyttää, että minähän olen nukkunut välillä univelkojakin pois tässä tänä syksynä. Se kuulemma kertoo siitä, että unipainetta on, aiemmin kun en saanut koskaan nukuttua yhtään pidempään. Nyt menen psykologin ohjeiden mukaan. Ei mitään superjärisyttävää, mutta uusi juttu on nousta pois sängystä, jos herään eikä uni tule. Minuahan ei varsinaisesti nukuta, kun vaikka kahden aikaan yöllä herään. Nousen ylös ja menen alas lukemaan ja palaan sänkyyn vasta kun väsyttää. Opetellaan, että sängyssä nukutaan eikä maata hiljaa hereillä.

Lääkäri käski ottaa rennommin loppuviikon ja kirjoitti sairauslomaa. Yritän olla stressaamatta. Tapaan psykologin vielä kahdesti (ennen kun työsuhteeni päättyy). Jos nämä neuvot eivät auta, niin on olemassa unikoulua ja lääkärilläkin oli tarjota lääkkeeksi melatoniinia. Arveli, että isolla (5mg) annoksella voisi olla vähäksi aikaa hyötyä myös yöheräilyyn.