Juhlaperinteitä tekemässä
Minulla on hyvin vähän mihinkään juhlaan liittyviä perinteitä. Pääsiäiset, itsenäisyyspäivät ja juhannukset menevät ohitse ihan huomaamatta. Uutenavuotena saatan katsoa ilotulituksia, mutta viimeiset kolme vuotta olen nekin nukkunut ohi.
Jouluun nyt ehkä eniten. Meillä vietettiin kyllä joulua, kun olin lapsi, mutta aikuisuuden kynnyksestä asti olen mennyt omilla menoillani. Lapsena oli kuusi, kinkku, laatikot, tortut, enkelikello ja lahjat. Joka joulu luin Charles Dickensin Saiturin joulun. Myöhemmin jouluja on ollut monenlaisia.
Useita jouluja olen viettänyt kahdestaan siskoni kanssa. Yhtenä jouluna olimme kahdestaan siskon kanssa (vanhempieni) kotona ja katsottiin valtavasti elokuvia. Siis valtavasti. Kolme päivää aamusta yöhön. Siinä ei ollut mitään järkeä, kun lopulta niiden leffojen tapahtumat menivät päässä ihan sekaisin. Toisena jouluna teimme aattoaterian alle viidessä minuutissa, että ehdimme katsomaan -yllätys- elokuvaa. Niinä joulun pyhinä lennettiin Kanariansaarille (tapaamaan vanhempia, juhlittiin siellä sitten vuodenvaihteessa isän 50-vuotissynttäreitä). Eräs aikaisempi joulu vietettiin Pariisissa lomalla ja olimme molemmat kipeitä. Siskoni oli varannut hotellin sillä perusteella, että siellä oli suomalainen sauna. Disneylandissa kävimme myös. Minulla on sellainen muistikuva, että yhden jouluaaton vietin yksin Vantaalla, kun siskoni lensi pikkutyttönsä kanssa Suomeen vasta joulupäivänä, ja jonkun piti hakea heidät kentältä.
Miehen kanssa on oltu yksissä kahdeksan vuotta eikä meille ole vieläkään tarkkoja perinteitä muodostunut. 75% todennäköisyydellä mies on jonkin päivän joulun pyhinä töissä. Tänä vuonna se on joulupäivä. Koska myös äitini tekee vuorotöitä (ja isänikin, mutta hän taitaa olla pyhäpäivät aina vapailla), niin olemme olleet heillä vain yhtenä jouluna. Anopin luona on oltu muutamanakin jouluna. Setäni perheen luokse olen mennyt useina jouluina, etenkin silloin kun mies on ollut töissä aattona. Siskokin on ollut mukana ainakin kerran.
Pikku kundin ensimmäinen jouluaatto meni sairaalassa ja joulupäivänä saimme hänet kotiin. Emme ostaneet edes lahjaa hänelle: kumpikaan ei halunnut olla ”ylimääräistä” aikaa poissa sairaalasta. Ja emme myöskään keksineet, mitä ostaa lapselle, jonka ei olisi pitänyt olla vielä edes syntynyt.
Nyt olen alkanut kaivata jotain pysyvää. Ikäkö tekee tehtävänsä? Liittyisikö juurettomuuden tunteeseen? Synnyinkaupungissa asuin ensimmäiset kuusi vuotta elämästäni. En tunne siitä kaupungista yhtään ainutta ihmistä. Toisessa kaupungissa kävin kouluni, mutta sielläkään ei asu yhtään ainutta sukulaista, muutama kaveri sentään. Jopa mummoni on vaihtanut asuinpaikkakuntaa viimeisen kymmenen vuoden sisällä, eli ei ole olemassa lapsuudesta tuttua mummolaan (fyysisenä paikkana).
Onneksi voi luoda itse omia perinteitä. Ja jos tekee jonkin asian kahtena vuotena peräkkäin, niin eikös se ole silloin jo tapa. :D
Tänään tehdään poronkäristystä juhlaruoaksi. Tuntematonta sotilasta en ole koskaan katsonut. Linnanjuhlista olen joskus sentään pätkiä nähnyt, mutta tuskin kumpikaan itsenäisyyspäivän perinteeseeni tulee. Katsotaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kuva: Pixabay.