Kun emme halua olla yhtä aikaa yksin

Melko varmasti jokainen vanhempi toivoo, että pieni lapsi jaksaisi/osaisi/haluaisi leikkiä välillä yksin ilman aikuisen apua ja seuraa. Muistan, miten tästä puhuttiin silloin, kun pikku kundi kasvoi vauvasta taaperoksi. Jotkut kavereiden lapset eivät viihtyneet viittä minuuttia yksin omissa leikeissä, vaan roikkuivat aikuisen lahkeessa jatkuvasti.

Tietenkin on lapsen kehityksellekin hyväksi, että oppii leikkimään myös yksin, mutta toki myös vanhemman hermoille. Välillä on asioita, jotka vaan pitää saada tehtyä (vaikka ruokaa) ja temperamentista riippuen jokainen tarvitsee myös omaa aikaa. Hesarissa oli viime talvena juttu introvertista, kirjailija Pauliina Vanhatalosta, joka väsyi siihen, kun lapset ovat koko ajan iholla. Olen joskus kirjoittanutkin olevani ambivertti, ja vaadin tietyn verran aikaa niin yksin, kaksin kuin porukassakin.

Me olemme siis olleet -voiko sanoa- onnekkaita, sillä pikku kundi on viihtynyt omissa leikeissään jo pienestä pitäen pitkiä aikoja. Keskittymiskyky on muutenkin rautaa ja leikit pitkäkestoisia. Siinä valossa joskus naurattaa, kun kahden tai useamman lapsen vanhemmat sanovat, että on hyvä kun on useampi lapsi, niin leikkivät keskenään ja vanhempi voi tehdä jotain muuta. Kaksi tai useampi lapsi kun näyttävät meidän perheen silmin useimmiten olevan toistensa tukassa kiinni ja huuto ja mekkala vaativat vanhemman erotuomariksi viiden minuutin välein. 😉

Tietenkään ne hetket, kun lapsi haluaa leikkiä yksin ja minä haluan tehdä jotain omia asioitani, eivät aina kohtaa. Sellaiset päivät saattavat tuntua piinaavilta: lapsi on iholla koko ajan, kun itse haluaisi kipeästi tehdä jonkin oman jutun loppuun. Koko ajan yrittää karistaa lapsen kannoiltaan ja livahtaa leikistä, mutta puolen minuutin päästä siinä ollaan vieressä kaikkine kysymyksineen. Tätä kun jatkuu kokonainen lauantaiaamupäivä, niin sitä voi olla jo raivon partaalla. Vessaan ja ovi lukkoon?

Yksi keino olisi pistää iPadilta Ryhmä Hau pyörimään, mutta yritän käyttää sitä mahdollisimman vähän tähän ”ongelmaan”. Parempi keino on se, että keskittyy leikkimään ja olemaan lapsen kanssa parikymmentä minuuttia ihan täysillä ilman niitä omia juttuja. Sitten todennäköisesti läheisyyttä ja seuraa on tankattu riittävästi lapsen tarpeisiin ja hän haluaakin leikkiä eteenpäin ihan yksin (taitaa olla ambivertti hänkin).

Ja olen kyllä tietoinen, että ei ole enää kaukana nurkan takana se aika, kun pikku kundi pistää oven nenäni edestä kiinni ja sanoo, että älä tule tänne äiti, en halua sinua leikkeihin mukaan!

Hui!

PS. Ja ihan sama ilmiöhän on nähtävissä myös pariskunnissa, joista toinen puhua papattaa toisen perässä vielä silloinkin, kun toinen yrittää oikeasti mennä sinne vessaan lukkojen taakse lukemaan uutisia.