Kysymyksiä

Minua on kutsuttu gramofonin neulalla rokotetuksi ja räpätätiksi. Äidin puheesta päätellen, olen esittänyt lapsena kysymyksen, jos toisenkin. Mummoni on kertonut aina vain uudestaan tarinaa, että kyselin lapsena jatkuvasti ”mikä tuo on?”. Kun mummo kerran puuskahti, että ei tiedä mitä oikein tarkoitan, olin sanonut itse, että no, sehän on polkupyörä. Kyselyikää osasin siis odottaa.

Pikku kundi 2,5 vee on saavuttanut sen kyselyiän. Hän ei kysy yksinkertaisia kysymyksiä, kuten ”mikä tuo on?”. Se alkaa viattomasti: ”Missä T-täti asuu?” ja jatkuu ”Missä Jyväskylässä?” ”Missä punaisessa kerrostalossa?” ”Missä toisessa kerroksessa?”. Jokaisesta vastauksesta voi muodostaa uuden kysymyksen. Kysymykset ovat kieliopillisesti päteviä, mutta aina lopulta järjettömiä. Eräänä iltana hän huusi suorastaan tuskaisena yläkerrasta sängystä: ”Millä kädellä hipsuttaa nallen käpälää?” Ei tunne oikeaa ja vasenta vielä. Omalla?

Olemmekin sopineet, että vastaan kysymyksiin niin kauan kuin osaan ja hermo kestää. Sitten lopulta vastaan tsänkädänkä ja sitten ei saa siitä aiheesta enää sillä kertaa kysellä.

Tsänkädänkä!