Lähes nolo ravintolapäivä

Olin unohtanut koko ravintolapäivän. Lauantaipäivä oli buukattu jo valmiiksi puoliksi täyteen muuta puuhaa (kouluhommia, siskon ja tämän lasten kuskaamista, kaupassakäyntiä ynnä muuta), mutta ajateltiin, että josko johonkin ehdittäis. Haaveiltiin hirviburgereista, joita ollaan käyty kahtena ravintolapäivänä syömässä. Ei ollut tänä vuonna tarjolla. Aika paljon oli etnistä ja ituhippivegaanista hommaa. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta miehen taisi lähtökohtaisesti tehdä mieli pihviä. Ja minun jotain epäterveellistä.

Paikaksi valikoitui vohvelibaari jossain kampaamossa. Oltiin paikalla viiden hujakoilla ja eihän siellä enää mitään vohveleita ollut, kun olivat myyneet niitä koko päivän. Meillä ei oikein ollut plän biitä. Pyörittiin hetki ympyrää ja mietittiin mitä tehdään. Kannattaako lähteä ajelemaan seuraavaan paikkaan, kun lapsen pitäisi saada ruokaa tunnin sisällä. Siinä vaiheessa mies veti pihvikortin ja ehdotti Amarilloa. Selvä.

Amarillon ovella muistettiin, että on lauantai pikkujouluaikana. Siinä oli neljä-viisi seuruetta jonottamassa pöytää. Lapsen pitäisi saada ruokaa tunnin sisällä. Ei jääty jonottamaan.

Käppäiltiin pitkin kävelykatua ja tuumittiin. Tuli sellainen deja vu, että meille on käynyt aika monta kertaa näin matkoilla. Että sopivaa ruokapaikkaa ei löydy. On hylätty joku melko mukavalta vaikuttava paikka ja lähdetty etsimään jotain täydellistä. Ei löydy eikä voi mennä huonompaan kuin miltä se ensimmäinen hylätty vaihtoehto vaikutti.

Ravintolapäiväravintoloita oli parikin kävelykadulla. Hetki harkittiin, mutta kaksivuotiaan ruokkiminen ulkona seisten ei oikein tuntunut hyvältä idealta, kun paleli jo kävellessä.

Päädyimme lopulta mäkkäriin. Mikä ravintolapäiväkokemus! Mukavaa meillä oli ja lapsesta on hyvä ottaa mallia. Kun on muutama perusasia kunnossa, niin ihan sama missä syö: ketsuppia, sihijuomaa pillillä ja jähhiä (=jätskiä)!