Merkillinen uhmaikä

Teillä, joilla on parivuotias raivopäinen uhmaikäinen ja hermot kireällä, siirtykää pois tästä postauksesta.

Pikku kundi oli jonkin matkaa kolmannella ikävuodella, kun joku random-nainen kysyi, että onko kundilla ollut jo uhmaikä. Öööö… ei kai. Naisen mukaan ei ole ollut, jos en osannut kertoa. Silloin jäätiin miehen kanssa miettimään, että minkähänlainen uhmaikä meidän kundille tulee. Kun on kuitenkin niin kovin tasainen ja rauhallinen lapsi. Kiukuttelee vain väsyneenä, ja sitäkin kovin harvoin, kun pääsääntöisesti menee nukkumaan silloin, kun väsyttää. Nälkäänsäkään ei ehdi kiukutella, kun ruokaa on aina tarjolla ennen kuin nälkä iskee. (Kyllä, meillä on todella säännöllinen aikataulu, myös molemmat vanhemmat tarvitsevat ruokaa säännöllisesti ja rakastavat säännöllistä elämää).

Mutta uhmaikä tosiaan tuli. Nyt en jaksa kaivaa päiväkirjaa esille, milloin uhmaikä tarkalleen ottaen oli: joskus elo-syyskuussa ja se kesti noin kymmenen päivää. Oikeasti. Yhtäkkiä pikku kundi alkoi saada aivan älyttömiä raivareita ei-mistään, kirkui ja huusi ja raivosi. Minä vaan katselin ihmeissäni, että mitä ihmettä oikein tapahtuu ja hoin, että äiti auttaa sinua rauhoittumaan. Pikku kundi oli varmasti yhtä ihmeissään kuin vanhempansakin. En muista tarkalleen kestikö sitä nyt kymmenen vai yksitoista päivää, mutta alle kaksiviikkoa kuitenkin. Sitten se loppui, aivan yhtäkkisesti kuin oli alkanutkin. Eikä ole sen jälkeen näkynyt.

Jätämme tilauksen myös kymmenen päivän murrosiästä kolmentoista vuoden päästä. Kiitos.