Miten nää hommat hoidettiin ennen aateekoota?

Olihan tästä puhuttu jo monta kertaa. Olin jo miettinytkin asiaa varmaan useamman vuoden. En oikein tiedä, mikä se oli se viimeinen sysäys, mutta viimein päätin järjestää ala-asteen luokkakokouksen. Meillä oli sama opettaja kolmannesta kuudenteen luokkaan ja rajasin luokkakokouksen heihin, jotka olivat jossain vaiheessa tällä luokalla. Ennen kun laskin meidät luokkakuvista, arvelin, että meitä olisi lähemmäs neljäkymmentä, mutta ei meitä ihan niin montaa ollut, nippanappa kolmekymmentä.

Heistä kahden kanssa olen tekemisissä edelleen, toisen kanssa soittelen useamman kerran viikossa. Kaksi muuta olivat facebook-kavereita, mutta en ole nähnyt… toista ainakaan kahdeksaan vuoteen ja toista 15 vuoteen. Viime kesänä näin festareilla yhdet tutut kasvot, mutta en mennyt juttusille, kun oli miksauspöydän takana töissä. Yhteen törmäsin ihan sattumalta Lontoossa Suomi-kirkolla, siitäkin on jo kahdeksan vuotta. Siinäpä ne, muista ei oikeastaan mitään aavistusta.

Skannasin luokkakuvat ja pistin facebook-ryhmän kasaan. Ajattelin, että nyt kun lokakuussa laitetaan ryhmä kasaan, niin tammikuussa voi hyvin pitää kokoontumisen. Onpahan aikaa löytää toisemme.

En tajunnut, että se on näin helppoa. Vuorokautta myöhemmin facebook-ryhmässä oli 22 jäsentä. Tosi moni löytyi facebookista ja naama  näytti ihan samalta kuin lapsenakin. Uudet tulokkaat lisäsivät tuntemiaan tyyppejä. Ilmeisesti noin puolet asuu vieläkin samassa kaupungissa. Muutamat naiset tuottivat vähän ongelmia, kun olivat mokomat vaihtaneet nimeään. Yhden isoveljen nimen muistin ja hänen nimisensä löytyi Lapin yliopistosta, ei kun sähköpostia ja bingo. Monet jakavat kaverilistansa myös ulkopuolisille, joten ei muuta kuin miettimään, kuka olisi voinut tuntea tyypin vielä yläasteella tai myöhemmin ja sieltä kaverilistasta etsimään. Näin löytyi yksi nainen. Muutama on vielä selvityksen alla, mutta oikeastaan vain kaksi on sellaista, joista ei ole johtolankaa.

Kuva: Pixabay.