Myötähäpeä, mikä hirveä tunne!

Se alkoi jo 2000-luvun taitteessa, kun teeveekakkosella tuli Videotreffit. Nimittäin myötähäpeä. Muistatteko ohjelman? Marita Taavitsainen juonsi ainakin aluksi ja siinä sinkut valitsivat mieluisia puolisokokelaita näiden tekemien videoiden perusteella. Ja ne, jotka eivät tulleet valituksi, saivat kännykät ja numerot, joihin kuka tahansa saattoi soittaa tai laittaa tekstareita. Mekin laitettiin kerran yhdelle naiselle viesti, kun se oli meidän mielestä niin hyvä.

Mutta ne videot! Kun vähän liian kovalla itsetunnolla varustetulla öllöläläisellä urheiluvälinemyyjällä on enemmän intoa kuin kykyä esiintyä, ja sellainen pääsee revittelemään videolla, niin jälki on hirveää.

Myötähäpeän määrä oli toisinaan valtava. Kyllä ohjelmaa piti katsoa, mutta roikuin usein ystäväni kämpässä olohuoneen ovella, jotta pääsin pakenemaan keittiöön tai vessaan, jos en enää kestänyt. Oli siellä joskus ihan sympaattisiakin videoita, mutta mieleen on tietenkin jääneet ne kauheat.

Tunnen helposti myötähäpeää. Kerran yliopistolla jouduin poistumaan opetustilanteesta, kun eräs opiskelija oli tehnyt huonon seminaarityön ja esitti sitä ylimielisellä otteella (jolla yritti kai peitellä sitä, että penkin alle meni). Poistuin kesken esityksen vessaan pesemään käsiäni, kun en vaan kestänyt olla.

Olen jopa kerran terapiassani miettinyt, miksi ihmeessä tunnen niin suunnatonta myötähäpeää tuntemattomien ihmisten puolesta. En ole saanut selvyyttä. Mutta en kai minä ainoa ole?

Kuvakaappaus Ylen elävästä arkistosta, josta voi käydä katsomassa ihan ensimmäisen jakson.