Katsoin pari ekaa jaksoa Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Siinä toisteltiin, miten hyviä mätsejä tyypit olivat toisilleen. Mietin sitten ihan ääneen täällä kotona, että oltaiskohan me oltu ”asiantuntijoiden” mielestä hyvä mätsi, kun alettiin seurustella seitsemän ja puoli vuotta sitten.

Ei ehkä.

Minä olin juuri tullut Lontoosta takaisin Suomeen. Minulla ei ollut työtä, aluksi ei kotia (sain läksiäislahjaksi Lontoossa hienon avaimenperän, mutta minulla ei ollut yhtään avainta mihinkään), ei minkään valtakunnan suunnitelmaa. Aloin opiskella avoimessa yliopistossa taidehistoriaa, olin aivan hurahtanut maalaustaiteisiin siinä vaiheessa. Suomeen oli kiva palata, mutta syksy tuli ja arki iski tiskirätillä vasten kasvoja. Todennäköisesti olisin lähtenyt takaisin, ellen olisi käynyt tiheään elokuvissa erään mukavan miehen kanssa (mehän siis olimme tuttuja jo vuosien takaa, ollaan tunnettu nyt reilu parikymmentä vuotta).

Mies oli vakiduunissa, teki toista työtä siihen päälle ja suunnilleen kaiken vapaa-ajan urheili. (Minä en urheillut yhtään mitään.) Harrastuksiin kuului myös raskas musiikki (minä kuuntelen useammin mieluummin hiljaisuutta, tai ehkä jotain iskelmiä, nykyään ehkä jopa klassista tai jatsia), moottoripyöräily hienolla harrikalla (yhden käden sormilla on laskettavissa kerrat, kun olen näinä vuosina kyytiin noussut). Mies lukee niin paljon kuin minä haluaisin lukea, mutta aivan eri kirjoja. Mies harkitsi oman asunnon ostamista, minulla oli se prepaid-liittymä, jonka olin hankkinut samana päivänä, kun tulin laivalla Helsinkiin.

Jos olisi pitänyt paperille pistää, en olisi osannut tuollaista miestä toivoa. Että paremman olen saanut kuin olisin osannut toivoa.