Minua harmittaa, että en ole liikunnallinen ihminen.

Kun ala-asteella saatiin ensimmäiset numerot todistukseen, niin sain liikunnasta seiskan. Se oli huonoin numeroni. Viesti oli minulle selvä: olet huono liikunnassa. En koskaan päässyt mihinkään koulujen väliseen urheilukilpailuun mukaan yksilölajeissa, joukkuelajeissa kylläkin. Pelasin yhtenä kesänä pesäpalloa joukkueessa, muuten en ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa. Leikin kyllä päivät pitkät puissa roikkuen ja pyöräilin joka paikkaan, että en ihan paikallani ollut.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että tuskin olen luonnostani jotenkin epäliikunnallinen. Olen oppimistyyliltänikin kinesteettinen ihminen. Saatoin olla voimistelussa kömpelö, mutta se ei tee minusta huonoa liikunnassa. Mutta niin minusta kasvoi rapakuntoinen aikuinen.

Noin seitsemän vuotta sitten päätin tehdä asialle jotain. Ja sillä sillä yrittämisen tiellä olen edelleen. Olen aloittanut juoksemisen, joogan, pilateksen, kuntopotkunyrkkeilyn, spinningin, kuntosalin ja niin edelleen. Ja aloitan aina vaan uudelleen ja uudelleen. Ongelma on siinä, että siitä ei tule tapaa. Aina tulee sairaus, loma, liian kiireinen viikko tai tympääntyminen ja homma jää.

Välillä olen laittamassa hanskoja tiskiin, että kun ei tästä kuitenkaan ikinä tule mitään. Vuoden lopussa laskin, että olin käynyt vuoden 2014 aikana (maaliskuusta lähtien) 27 kertaa salilla. Ei sitä vielä oikein harrastukseksi voi sanoa. Mutta olen alkanut optimistiksi. Kun muutama vuosi sitten tauot venyivät helposti puoleen vuoteen, nyt ne ovat vain viikkoja. 27 on enemmän kuin nolla. Läksin muutama viikko sitten hetken mielijohteesta juoksemaan ja yllätyin itsekin, että jaksoin juosta viiden kilometrin lenkin kävelemättä välillä. Jotain on ehkä kuitenkin tapahtunut.

Ei siitä liikunnasta mitään tapaa tule. Se pitää vain aloittaa. Aloittaa aina vain uudelleen ja uudelleen.

Lähdenkin tästä alakertaan. Olen nimittäin aloittanut leuanvetoharjoitukset.