Joulukuun kuudes meni
Itsenäisyyspäivä humahti taas ohitse. En oikein ikinä pääse siinä juhlan makuun. Eilen ajattelin, että askarreltaisiin kundin kanssa lippuja, mutta paistettiinkin sitten pipareita. Mies oli töissä. Ei syöty kovin suomalaista ruokaa (kikherne-currya riisillä). Kättelyjäkään en katsonut, kun parin tunnin päikkärit nukkunut kundi etsi toista tuntia unenlankaa ennen kuin sai siitä kiinni. (Siihen liittyen: makuuhuoneesta kuului huuto ”äitiä!” ja siihen päälle sen verran kovaa itkua, että piti ihan kiireen vilkkaan mennä katsomaan. ”Jumii!” itkeskeli lapsi ja kun en käsikopelolla ymmärtänyt, miten päin lapsi siellä sängyssä oli, piti ihan valot sytyttää. Hän oli jäänyt nätisti keskelle parisänkyä pää tyynylle ja nyt hänellä oli jalat korkeahkon sängyn päädyn ja seinän välissä ja oli siis jäänyt siihen jumiin. Takapuoli pystyssä ja pää melko lähellä sitä tyynyä. Miten, oi lapseni, miten?)
Hesarista luin yhden mielipidekirjoituksen itsenäisyyteen liittyen. Olen joskus miettinyt itsekin samaa. Kun puhutaan itsenäisyydestä, niin puheissa korostuu 40-luvun tapahtumat ja sota. Suomi kuitenkin itsenäistyi vuonna 1917, niistä ajoista puhutaan todella paljon vähemmän.