Melkein hävettää kertoa. Olen nimittäin ihminen, jolle ei tapahdu mitään, vaikka olisi sisällä kokonaisen päivän tai kaksi. Kovin paljoa pitempään en ole ollut, kun aina tulee joku pakko ulkoilmaan. Mieheni alkaa ravata kuin villieläin häkissä jo puolessa päivässä ja muistan, miten siskoni roikkui sairaalan ikkunasta puoliksi pihalla happea huutaen, kun joutui vastasyntyneen vauvan kanssa noin viideksi päiväksi karanteeniin.

Olen ollut tällainen aina. Leikin kyllä lapsena ulkonakin, mutta viihdyin vaikkapa mökillä niin kauan kun lukemista riitti. Ja luin sisätiloissa kelistä riippumatta.

Reippaaseen ulkoilmaan liittyy myös käveleminen. Voiko olla mitään turhauttavampaa? Mottoni on ollut, miksi kävellä jos voi pyöräillä tai juosta.

Nyt on vaan käynyt niin, että tulin juuri tunnin kävelylenkiltä. Kävin jo kolmannen kerran viikon sisään kävelemässä ihan huvin vuoksi, yksin vielä. Pitääköhän tästä huolestua? Joko hormonaalinen vitsaus, sairaus peräti? Kohta loppuvat kuukautiset ja tippuvat hampaat?