Hesarissa oli Torstai-liitteessä kiinnostava juttu miehestä, jonka perfektionismi oli hurjaa luokkaa: hän työskentelee postinkantajana, koska siinä on helpompi olla täydellinen kuin lääkärinä (ei valmistunut koskaan lääkäriksi, kun yritti tehdä täydellistä päättötyötä). Tein siinä jutun perässä olleen testin, joka väitti, että saattaisin kärsiä haitallisesta perfektionismista.

On totta, että haluaisin monissa asioissa olla erittäin hyvä, ellen täydellinen (olen vielä aikuisena ihmisenäkin heikkoina hetkinä itkenyt, että haluaisin olla täydellinen). Minun on välillä vähän vaikea rentoutua, kun haluaisin kehittää itseäni koko ajan. Se menee välillä naurettavuuksiin, kuten sinä kesänä, kun tulin kirjastosta lomalukemisieni kanssa: toinen taisi käsitellä ydinaseita ja toinen öljykatastrofia.

Toisaalta pystyn jättämään käsistä hommia, jotka eivät ole viimeisen päälle hiottuja. Deadlinen pitäminen on minulle tärkeämpää. Kuten graduni, jota viimeisenä viikonloppuna itkin, kun se oli ihan p*ska. Elämässä on tullut luottoa siihen, että vaikka oma rima ei ylittyisikään, niin tuotos todetaan kelvolliseksi tai jopa hyväksi. Tai niin kuin gradu, joka hyväksyttiin arvosanalla kiitettävä ja palkittiin osaston vuoden graduna.

Olen jostain oppinut sellaisen mantran, että itseään ei pidä verrata muihin. Jos on perfektionismiin taipuvainen, niin silloin hemmetti soikoon pitää verrata itseään muihin: olemassa oleviin ihmisiin, jotka tuntee! Kun en vertaa itseäni muihin, niin vertaan itseäni ideaali-ihmiseen, jossa yhdistyvät muun muassa Angelina Jolie, Marie Curie, Al Gore (mies joka on saanut sekä NOBELIN että OSCARIN!), Madonna ja Pirjo Heikkilä. Hitto on kumma, kun en yhtään pärjää!

Mutta kun vertaa ihan oikeisiin ihmisiin, niin tilanne on toinen. Verrata pitää nimenomaan joka saralla samaan ihmiseen. Mieheni on hirvittävän paljon parempi juoksija ja urheilija kuin minä, tekee parempaa lasagnea ja on asunut jännittävimmissä maissa, osaa sukeltaa, tienaa enemmän, kertoo parempia juttuja ja on käsittämättömän rauhallinen. Mutta toisaalta minä olen korkeammin koulutettu, osaan neuloa ja askarrella paremmin kuin hän, hallitsen numerot, talouden ja tietokoneet paremmin kuin hän. Kirjoitan paljon paremmin. Samalla tavalla voisin verrata itseäni kaikkiin niihin ystäviin ja kavereihin, joilla on kivat kodit ja sisustussilmää, tekevät kivoja asioita työkseen, saavat parempaa palkkaa, ovat älykkäämpiä, on isompi hauis ja jotka pukeutuvat kivasti ja joilla on paksut, kivasti taipuisat tukat. Ajattelen niin, että perfektionistilla ei kyse ole niinkään kateudesta, vaan siitä, että ajattelee, että jos itse panostaisi, niin voisi saavuttaa ne myös (no ehkä sitä tukkaa lukuunottamatta). Eikä niitä vertailun tuloksia tarvitse kenellekään kertoa. Miettii vaan hiljaa itsekseen, että olenhan minä kuitenkin saanut aika paljon aikaiseksi ja olen kuitenkin aika hyvä ihminen.

Muita täydellisyydentavoittelijoita?

PS. Tämä postausta kirjoittaessa mietin, että onkohan minun tästä nyt vähän hölmöä kirjoittaa, kun en ole ihan täydellinen perfektionisti. Niin kuin se melkein lääkäriksi valmistunut posteljooni. 😉