Pikku kundi oli kutsunut minua aiemmin tällä viikolla ruskeasilmäiseksi ihanaksi naiseksi. 🙂 Kyllä minusta on ihanaa olla äiti.

Kun olin yhdeksännellä luokalla yllätin perhekasvatuksen (kyllä, sen nimistä ainetta opetettiin kouluissa vielä 1990-luvun alkupuoliskolla) opettajan kirjoittamalla kotitehtävään, että haluan seitsemän lasta. Mikä siinä nyt niin yllättävää oli, en tiedä. Ehkä en vaikuttanut kovin hoivalliselta emotyypiltä, vaan pikemminkin olin kai vähän kylmäkiskoinen, ärsyttävä teini. Mutta pitkä liuta lapsia olisi hauska juttu, minulla oli nimiäkin aika monelle valmiina.

Elämä ei kuitenkaan mene niin kuin suunnittelee. Ei minun elämäni ainakaan. Noin kakskutosena totesin, että ei ole miestä enää eikä lastakaan, vaikka sellainen oli ollut jo aika lähellä. Elämä on kuitenkin ihan jees. En tarvitse ketään toista ihmistä ollakseni onnellinen, en kaipaa miestä elämääni. Pikku hiljaa mietin, että haluanko lastakaan. En ainakaan ilman miestä. Oikeasti sillä hetkellä olin varmaan valmiimpi parisuhteeseen kuin koskaan. Ja niinpä elämääni saapasteli miekkonen, joka pisti sukat pyörimään jaloissa. Kun jossain vaiheessa jutustelimme lapsista ja minä mietin, että ei se lapsi ole ollenkaan pakollinen juttu, niin mieheni sanoi, että hän kyllä aikoo isäksi. Piste. Eikä siitä sen enempää keskusteltu sillä kertaa.

Pikku hiljaa kun luotto parisuhteen pysyvyyteen kasvoi, niin kasvoi ajatus siitäkin, että olisi kiva saada lapsi. Ei minulla ole koskaan ollut vauvakuumetta, olen muistaakseni ollut aina sitä mieltä, että vauvat ovat vähän ”tylsiä” (kauhea lausahdus, mutta ne saa kiinni, jotka tietävät mitä tarkoitan) ja lapset ovat hauskimmillaan taaperovaiheesta eteenpäin, kun heidän kanssa saa touhuta. Käsitykseni pikkuvauvavaiheesta oli varmaan melko realistinen, kun olin asunut siskontyttöni syntymästä puolen vuoden ikään asti samassa asunnossa: hipsinyt öisin vessaan mennessä katsomaan, että miten lapsi hengittää.

Niinpä oli mies, vakaa parisuhde ja toive saada lapsi. Ja sitten lasta ei tule. Mitään vikaa ei ole kummassakaan, mutta lasta ei tule. Siitä tulee monen monta itkua. Tuntuu niin epäreilulta, että kun on kerran ajatellut, että lapseton elämä on ihan hyvä elämä, niin nyt sitten ei osaakaan enää niin ajatella. Siinä meni monta vuotta odottaessa ja keskustellessa, mitä me tekisimme jos meillä olisi lapsi. Kaikista asioista on juteltu jo etukäteen, niin eipä ole tullut toisen mielipiteissä jälkikäteen yllätyksiä.

Muutaman vuoden kärvistelyn jälkeen, eräänä toukokuisena perjantaina tehdään inseminaatio, kymmentä päivää myöhemmin tiedän olevani raskaana ja alan oksentamaan, oksennan toistatuhatta kertaa, vatsa kasvaa valtavaksi (minulta kysytään jo lokakuussa, että onko laskettu aikasi pian, joo on tammi-helmikuun vaihteessa) ja kärsin kipeistä käsistä (rannekanavaoireyhtymä). Öisin itken käsiäni ja oksentelen. Raskaus on hirveä, mutta loppuu vähän liian aikaisin raskausviikolla 31+0. Soitan maanantaina yöllä taksin, kun lapsivedet ovat menneet. Kumpikaan meistä, taksikuski tai minä, ei tiedä, missä on synnytysosaston ovi. Mies tulee paikalle ambulanssilla (oikeasti). Olin maanantaina ollut normaalisti töissä ja soitin tiistaina synnytyssalista, että en tule enää. Kun myöhemmin tapaan muita keskoslasten vanhempia, niin en koskaan löydä ketään toista, joka olisi tullut täysin puskista keskoslapsen äidiksi: muut ovat maanneet sairaalassa usein montakin viikkoa toivomassa, että raskaus kestäisi vielä vähän aikaa.

Saan synnyttää pikku kundin normaalisti alakautta, sieltä putkahtaa pieni ukkeli huutaen, isä leikkaa napanuoran ja saan pitää lasta hetken sylissäkin ennen kun hänet viedään keskoskaappiin. Kauhea raskaus tosiaan päättyi synnytykseen: synnytyksen jälkeen oli niin hyvä olo, että olisin voinut lenkille lähteä. Olimme  kaiket päivät sairaalassa. Meillä on vauva, mutta ei vaunuja, sänkyä eikä oikein vaatteitakaan.  

Pikku kundi kasvaa sairaalassa kuukauden kaksikiloiseksi ennen kun pääsee joulupäivänä kotiin. Hoitajat ovat ihania, ja meille jää sellainen kuva, että kundimme on vähän hoitajienkin lellikki: alle 32-viikkoiset keskoset kun syntyvät normaalisti parin sadan kilometrin päässä yliopistollisessa sairaalassa (en saa koskaan vastausta, miksi meitä ei sinne lähetetty) eivätkä he useinkaan näe näin pieniä lapsia.

Minulla on siis lapsi ja voin alkaa kasvaa äidiksi. Neljä ja puoli vuotta on mennyt. Ihanaa olla äiti!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Ja suuria halauksia heille, jotka eivät ole äitejä, vaikka haluaisivatkin.