Olen juuri nyt ala-asteen luokkakokouksessa.

Jo useamman vuoden ajan mieleeni putkahteli silloin tällöin ajatus, että olisipa hauska tavata vanhoja kavereita lapsuudesta. Ala-astekavereista olen tekemissä kahden kanssa; toinen on oikein hyvä ystäväni, jonka kanssa soittelemme useamman kerran viikossa. Vaikka kouluni kävin tuossa pikkukaupungissa, niin en ole sieltä kotoisin eikä minulla asu siellä yhtään sukulaista (vanhemmatkin asuvat nykyään ihan muualla), ehkä siksi en tiedä yhtään, mitä monille kuuluu. Jotenkin ajattelin, että luokkakokouksen järjestäminen on sen verran työläs juttu, että ikinä ei tuntunut olevan aikaa sellaiseen.

Sitten viime syksynä päätin, että järjestän. Eikä se nyt niin hirvittävän työlästä ollut, kiitos somen. Laitoin facebook-ryhmän pystyyn, laitoin hakuun muutaman vanhan luokkakaverin nimen ja kutsuin ryhmään, jotka kutsuivat omia kontaktejaan. Meitä oli vuorokaudessa yli 20 ihmistä kasassa, ja innokas kuhina käynnissä. Meitä oli kaikkiaan kolmisenkymmentä (luokka ei ollut koskaan noin iso, vaan mukaan pyydettiin kaikki, jotka olivat jossain vaiheessa luokallamme välillä kolmas ja kuudes luokka). Yksi kuoli tässä syksyn aikana ja kahdesta ei kukaan tiennyt mitään eikä heitä tavoitettu. Yhden naisen kohdalla piti käyttää vähän luovuutta, kun kukaan ei tiennyt hänestä mitään, ainoastaan sellainen huhu, että naimisiin olisi mennyt ja sukunimen vaihtanut. Muistin sitten hänen veljiensä etunimet, ja googlaamalla löysin toisen veljistä erään yliopiston palkkalistoilta ja CV paljasti, että ihan oikeasta kaupungista on kotoisin. Seuraavana päivänä olinkin jo yhteydessä tähän luokkakaveriini.

Opettajakin kutsuttiin mukaan. Laskujemme mukaan hän on noin 75-vuotias ja kuulosti erittäin ilahtuneelta, kun soittelin hänelle. Tänään tapaamme hänetkin!

Saimme sovittua vierailusta vanhalla koulullamme, joka on nykyisin paikallisen museon varasto- ja työtiloina. Sen jälkeen menemme syömään ja katsotaan, miten pitkään ilta jatkuu!

Kuva Pixabay