Sokerihimo hellittää
Joulun alla tapahtui sama kuin vuosi sitten. Pikku kundin synttärit ovat marraskuun lopussa. Niitä juhlitaan muutamana päivänä ja syödään seuraavina vähän rääppiäisiä. Sitten olimme Helsingissä lomalla pitkän viikonlopun (myös vuosi sitten), siellähän tulee herkuteltua ravintoloissa ja kahviloissa. Sitten onkin joulukuu, itsenäisyyspäivää ja pikkujoulua ja joululeipomisetkin aloitetaan ja joulusuklaat tulevat kauppoihin ja niin edelleen. Työpaikan kahvihuoneessa oli joka päivä jotain pientä herkkua tarjolla. Joulun jälkeen minulla on vielä uutena vuotena syntymäpäivät.
Eli söimme yli kuukauden melkeinpä joka päivä jotain herkkuja. Pikku kundi sentään välttyi ihan jokapäiväiseltä herkuttelulta (eikä hän itse asiassa lapa sokeria napaansa kaksi käsin, vaan saattaa poistua pöydästä kesken suklaakakkupalan. Ei ole minun tai mieheni geenejä ne!). Minä en ole pelkän sokerin perään, vaan kyllä se täytyy olla sokerin ja rasvan liitto: kakkua ja sen semmoista.
Mitä enemmän syö herkkuja, sitä enemmän tekee mieli. Ja sitä pienemmän mielihyvän niistä saa.
Mutta yllättävän nopeasti sokerinhimolta myös taittuu selkä, kun sen puputtamisen lopettaa. Vuoden ensimmäisenä päivänä herkkuja teki älyttömästi mieli ja toisena päivänä tulivat vanhempani kylään ja tuhottiin joululta jäänyt semifreddo. Sunnuntaista laskien eilinen oli kolmas päivä ilman herkkuja ja illalla totesin, että ei enää tee mieli. Joten eiköhän tässä ole palattu taas normaaliin päiväjärjestykseen! 😀
