Satutunti
Kutsukaamme tätä prologiksi
Se kesä oli lumottu. Kesän väri ei ollut vaaleanpunainen niin kuin unelmissani yleensä vaan kullankeltainen ja auringonlämpöinen. Aurinko oli läsnä koko kesän, silloinkin kun satoi. Sade oli aina pehmeää ja raikasti luonnon, kirkasti värejä ja helpotti hengittämistä.
Parempaa kesää ei voi kuvitellakaan. Me muutimme silloin ensimmäisen kerran Tukholmaan. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä, aamukuudelta muuttokuormamme saapui kaupunkin ja astuimme sisään unelmien aikaan. Siihen ei ole mitään varsinaista syytä, sillä mikään ei mennyt niinkuin piti. Työnantaja osoittautui roistoksi, asunto oli kiinni työpaikassa, palkka oli puoliksi pimeää rahaa ja silikonirintoja arvostettiin enemmän kuin rehellisyyttä. Silti elämässäni ei ole toista ajanjaksoa, ei ennen eikä jälkeen, jolloin olisin ollut yhtä varauksettoman onnellinen kuin tuona kesänä. Kuinka tuo taikatemppu siis tehtiin?
1.sivu eli näin kaikki alkoi
Alussa oli pakettiauto, kuski, apunainen ja me kaksi. Oli aikainen sunnuntaiaamu ja minua jännitti. Ajoimme täyteen lastatun pakun ulos laivasta, hissuksiin. Mieheni ja serkkuni, apunaisemme ja seurueemme ainoa ruotsinkielentaitoinen. lähtivät kävelemään Gärdetin metroasemalla ja minä jäin kuskin kanssa tutkimaan uudenkarheaa karttakirjaamme. Olimme satsanneet 40 euroa ja ostaneet paria viikkoa aiemmin kunnollisen, koko Tukholman kattavan tiekartaston. GPS:än aika ei ollut vielä tullut, smartphoneista puhumattakaan. Muuttoa edeltävinä iltoina, loputtomalta tuntuvan pakkaamisen lomassa olimme istuneet sohvalla ja pläränneet kirjaa edestakaisin. Nauraneet ja hymyilleet onnellisina löytäessämme kartalta paikannimen, joka tuintui tutulta. Drottninggatan ja Gamla stan, tuolla Victoria asuu. Slussen ja ei sitten paljon muuta.
Samalla kuuntelimme Kentin Dom andraa, uudelleen ja uudelleen. Itse asiassa koko levyä, mutta erityisesti tuota yhtä hittiä. Emme ymmärtäneet kaikkea, jouduin kysymään suomenruotsalaiselta kaveriltani käännösapua. Mitä ”mammas ömma famn” tarkoittaa? Sanat ja niiden sanoma, ulkopuolisuus ja maahanmuuttajaa usein ahdistava tarve tulla muiden kaltaiseksi, aukeavat minulle vasta seuraavana syksynä.
Kuskimme on kokenut autoilija ja löydämme perille ilman ongelmia. Uusi kotimme on kaksio vihreän metrolinjan loppupäässä, työsuhdeasunto, jota olen käynyt katsomassa muutamaa viikkoa aikaisemmin. Vuokranantaja on mieheni uusi työnantaja. Vuokra on mielestämme kohtuullinen, pääkaupunkiseudun vuokratasoon tottuneisiin silmiimme. Emme olleet tosin vielä tässä vaiheessa tajunneet asunnon olevan työsuhdeasunto, sillä sitä ei mitenkään mainittu työsopimusta puidessa tai että vuokrapapereita olisi turha pyytää allekirjoitettaviksi. Olimme onnellisia, että meillä oli katto päämme päällä, olimme nimittäin serkkuni puheista ymmärtäneet vuokra-asuntotilanteen olevan Tukholmassa melkoisen vaikea. Todelliseen tilanteeseen, ali- ja alialivuokralaisasuntoihin pääsimme tutustumaan vasta myöhemmin. Toistaiseksi kaikki tuntuu leikiltä.
Auto oli purettu ja tavarat kannettu sisään ennen kymmentä. Läksimme Kungens Kurvaan, maailman suurimpaan Ikeaan ostamaan sänkyä. Meillä oli auto ja kuski käytettävissä vielä joidenkin tuntien ajan, joten mieheni käytti tilaisuutta hyväkseen ostamalla unelma-tv:n samalla reissulla, ison hopeanhohtoisen köntyksen. Televisio maksoi likemmäs kuukauden palkan verran eikä minulla edes ollut töitä. Silti ei kauhistuttanut, käytimme vähiä säästöjämme surutta.
Kyllä me pärjäisimme, kotona oli opetettu ettätekevälle löytyy aina töitä. Viisi yhteistä vuotta olivat luoneet pohjaa luottamukselle toiseen, omiin voimiin ja jaksamiseen yhdessä. Miksi pelottaisi? Mehön olimme vain muuttaneet toiseen maahan, vieraaseen maahan jonka kieltä emme puhuneet, kulttuuria ja tapoja emme tunteneet ja jossa meidänkaltaisiamme oli jo aivan liian monta ennestään.
Ensimmäinen isku tuli mieheni oltua viikon verran uudessa työssään. ”Nyt riittää.” Paljon sanottu joustavalta optimistijollamieheltäni. On aika etsiä toinen duuni. Työnantaja on muutamassa lyhyessä päivässä näyttänyt todellisen karvansa eikä meidän moraalimme kestä katsoa, kuinka työsopimukset tehdään pimeinä, ylityökorvauksia tai lomarahoja on turha toivoa, vuokrasopimuksen saa unohtaa ja palkat maksetaan käteisellä, leipomonomistaj kun pesee rahaa paikallisen moottoripyöräjengin laskuun. Mikäs siinä, kukin tyylillään mutta tässä on hiukan liikaa mafiosomeininkiä meidän makuumme. ”OK”, sanon minä, ”fiksataan sulle toinen duuni.”
