Vesijumpassa

Jos tässä postauksessa olisi kuvia, ne olisivat rumia. Niissä olisi märkiä karvoja kaakelilattialla. Karvat kuuluisivat selkeästi eri ihmisille. Pahin painajaiseni.

Kuten aiemmin mainitsin, kävin eilen vesijumppaamassa. Tapasin vesijumppailla ahkerasti, okei kerran viikkoon vielä pari vuotta sitten. Harrastus lopahti lyhyeen kun kävin laserleikkauksessa ja ”rupesin näkemään”. Näin vedessä lilluvat laastarit, sen kuinka ihmiset jättivät tukkansa pesemättä ja kuinka seiskakymppiset mummut eivät ottaneet laastikerrosta pois naamasta pulahtaessaan altaaseen. Näin kuinka paskaisia suihkuhuoneen kaakelilattiat olivat, kuinka saumauksissa kukki mustahome ja kuinka viemäreitä koristivat nuo ennenmainitut karvat. Ja se oli siinä sitten.

Vähän aikaa kokeilin käydä yksityisessä uimalaitoksessa vesijumppaamassa ja siellä oli kyllä siistimpää, valitettavasti vain sauna puuttui, allas oli liian matala ja hinta liian korkea. Eilinen kokomuksei vesitabatasta muistutti, että pidän kyllä vesijumpasta, se on oikein tehtynä ihan tehokasta ja armollista kipeille nivelille. Ei satu vaikka tällainen reumaattinen virtahepo innostuisi hyppäämään hiukan korkeammallekin. Ikävä kyllä hygieniapuoli oli yhtä retuperällä kuin viimeksikin, eli se siitä sitten. Lisäksi huomasin kotona, että minua kutitti ja lähempi empiirinen tutkimus osoitti syyksi punaiset läiskät, joita olin saanut hiukan sinne sun tänne. Liian kloori, I guess. Enpä voi syyttää uimahallin henkilökuntaa tästä, eiköhän reilulle kloorin käytölle ole syynsä…

Millähän ihmiset siis saisi uimahalliin mennessään 1) riisuutumaan (myös korut) ja 2) käymään kokovartalosuihkussa (kaikkien niihen opasteiden mukaisesti) ennen sinne altaaseen hyppäämistä?