Aina suomalainen

Tänään on itsenäisyyspäivä. Onneksi olkoon, 99-vuotias itsenäinen Suomi!

Kuten aiemmin kirjoittelinkin, koen Ruotsissa asumisestani huolimatta itseni erittäin suomalaiseksi. Isänmaani on Suomi ja sen itsenäisyys on upea ja tärkeä asia. Minulla, tai siis meillä perheenä, ei ole sen suurempia traditioita itse itsenäisyyspäivän viettoon. Täällä Ruotsissa meillä on tietenkin normaali työpäivä, mutta ilta kuluu yleensä aina ”kotikatsomossa” eli sohvalla pienten suolaisten ja kuplivan merkeissä, tiukasti Linnan-juhlia ruudusta tuijotellen.

Pidän Linnan-juhlista TV-ohjelmana, se on yksi niitä harvoja ohjelmia, jotka katson alusta loppuun joka vuosi. Konsepti ei liene maailman trendikkäin, mutta perinteiden kunnioittamisessa ei ole mitään vikaa. Minusta on kiva katsella kättelyä, arvostella vaatteita ja katsoa, ehdinkö tunnistaa jonosta jonkun ennen tv-kuuluttajia. Joinakin vuosina, asiantuntijoista riippuen, pari, joinakin vuosina melkoisen monta. Kättelyssäkin käy joskus hauskoja, inhimillisiä hässäköitä, mukavaa vaihtelua (paitsi jos olet Hjallis Harkimo).

Muutamina viime vuosina pienet haastatteluklipit ovat lisääntyneet. Ne ovat olleet mielestäni todella onnistuneita. Yleensä näissä tunnelmapaloissa on kaksi ihmistä haastateltavana yhtä aikaa ja niissä aina hurjan hyvä tunnelma. Sotaveteraanien haastattelut ovat tietenkin vielä luku erikseen. Hannes Hynöseen tätä kautta tapahtunut tutustuminen oli ainakin minulle aivan mahtava kokemus, viime vuonna veteraanien presidenttiparille esittämästä ”Veteraanin iltahuudosta” puhumattakaan.

Yllä Jorma Hynnisen ja Kadettikuoron ”Veteraanin iltahuuto”. Vaikka en Hynnisestä yhtään välitäkään, hän on melko epämiellyttävä persoona, niin tässä hän on mies (ja ääni) paikallaan. Upea laulu, upea esitys.

Ensi vuonna Suomi juhlii 100 itsenäistä vuotta, hurraa! Minulle on life goal tulla joskus kutsutuksi mukaan Linnaan juhlimaan, ensi vuonna tämä toive tuskin toteutuu mutta ehkä joskus. Onpahan yksi motivaattori lisää selkärepussa, potkimassa minua eteenpäin.