Hiljaisuus on hyvästä

Asun kaupungissa ja pidän kaupungin melusta. Makuuhuoneemme ikkuna  antaa melko vilkkaasti liikennöidylle tielle ja ohiajavien autojen humina kuuluu meille melkein ympäri vuorokauden. Hälytysajoneuvot vetävät ohi pillit täysillä huutaen aina silloin tällöin ja roska-auto piippaa ikkunamme alla uskollisesti joka maanantai- ja torstaiaamu kello 6. Työpäivät kuluvat avokonttorissa, puhelimen ääressä. Työmatkat täydessä junassa tai metrossa, tuhansien ihmisäänien sorinassa. Itse puhelimessa, perheen ja ystävien kanssa. Koiran kanssa lenkillä, metsässä mutta silti moottoritien humina taustalla.

Mikään näistä äänistä ei minua haittaa, en stressaannu niistä tai koe niitä äänisaasteeksi. Silti asenteeni on hiukan muuttunut viime vuosina ja olen alkanut kaivata enemmän hiljaisuutta. Muutama vuosi sitten, kun hankimme mökin, pääsin ensi kertaa vuosiin säännöllisesti ympäristöön jossa kuulin vain metsän äänet. Linnut ja tuulen huminan. Ja kyllä, satunnaisen ohiajavan auton mutta en sen enempää. Ensin pelkäsin hiukan hiljaisia iltoja, etenkin syksyisen pimeitä, hiljaisia iltoja. Ullakolla vilistävät hiiret kuulostivat minun korvissani ryöstömiehiltä ja ikkunaluukkujen natina tuulessa epäilyttävästi samalta kuin lukitun ulko-oven aukipakottaminen sorkkaraudalla yömyöhään. Yksin mökillä yöpyessäni pistin sängyssä silmät tiukasti kiinni ja kaivauduin huppukuuroon peiton alle koira sylissä (toivoen samalla että pientä koiraa ei pisuttaisi ennen auringonnousua…). Nyt olen tottunut jo luonnon ääniin ja kaipaan niide pariin. Ne tuntuvat… no, luonnollisilta? Ääniltä mutta myös äänettömyydeltä. Ajatukset kulkevat paremmin kun niitä ei häiritse mikään.

Syksy Gotlannissa, paljon Tukholmaa hiljaisemmassa miljöössä on rauhoittanut minua. Arvostan auton äänien puuttumista ja ainaisen kiireen katoamista. Meren ainainen kuohunta häiritsee  minua, se kutoo taustalle äänikalvon johon en ole vielä tottunut. Minusta metsän äänet tuntuvat niin paljon lempeämmiltä ja rauhallisemmilta, rauhoittavammilta. Saa nähdä totunko mereen ja koenko sen äänen, ainaisen toistuvan kohinan meditatiiviseksi myöhemmässä vaiheessa. Meillähän on vasta menossa koeaika, minulla ja merellä. Inkörningsperiod, sanovat ruotsalaiset.

Olen luonnostani puhelias, tykkään jutella ja vuodet Ruotsissa ovat tehneet minusta entistäkin rupattelevaisemman. Silti tunnen itseni introvertiksi, istun mielelläni lounastunnilla itsekseni, syön ja luen kirjaa. Hiljainen, oma aamuhetki kahvi kädessä junassa on aivan must, muuten en jaksa kohdata maailmaa. Illalla hautaudun mielelläni taas kerran kirjan pariin, en kuule enkä näe moneen tuntiin. Odotan viikonloppuja mökillä, vailla nettiyhteyttä ja televisiota. Hiljaisuus ympärillä antaa energiaa ja lataa sieluuni energiaa. Pään sisäinen taustahumina hiljenee ja kuulen omat ajatukseni selkeämmin. Kaupungin ja arjen melu antaa enemmän impulsseja ja ideoita, mutta ilman säännöllistä hiljaisuutta minulla ei ole tarpeeksi voimia tai pitkäjänteisyyttä muokata näistä arjen oivalluksista jotain enemmän.